"Minkä?… niin, ei en tiedä mitään", lausui neito, ikäänkuin unesta heränneenä.
Niilo-herra hymyili. Sekä hän että Briita-rouva olivat hyvin huomanneet, kuinka rakkaus oli vallannut neidon sydämen, ja hän oli varma siitä, että hänen ajatuksensa viipyivät eräässä, jota ei vielä ollut näkynyt joulunvietossa.
"Teidän setänne aseenkantaja, Olli Råd…"
"Olli Råd, mitä hän tahtoo", keskeytti Ingeborg kiivaasti, ikäänkuin joku olisi tallannut maahan hänen kauneimman kukkansa.
"Hän on tuonut sanan sedältänne, että teidän, neiti Ingeborg, täytyy heti lähteä hänen luokseen Tukholmaan!"
Nyt loppui Ingeborgilta kaikki voima pysyä pystyssä. Hän tarttui ritarin käteen kiivaudella, joka selvästi osoitti, kuinka perin onnettomaksi hän tunsi itsensä, ja kysyi minkätähden hänen setänsä juuri nyt tahtoi saada hänet luoksensa Tukholmaan, ja eikö hän saisi viipyä siksi, kuin Niilo-herra itse lähtisi sinne.
Eikä koskaan olisi tämä sanoma sopimattomammalla ajalla häntä kohdannut, kuin juuri nyt. Hän tunsi itsessään, ettei hän ollut kohdellut Steen-herraa niinkuin olisi pitänyt; sen tahtoi hän korvata ja juuri nyt täytyisi hänen erota hänestä, kenties ainiaaksi. Mitä suurimmalla levottomuudella kysyi hän, milloinka hänen pitäisi matkustaa.
"Jo huomenna", vastasi Niilo-herra, ja lisäsi huomatessaan tuon ilmoituksen vaikutuksen, "voitte uskoa, että minä olen koettanut saada siinä muutosta meidän eduksemme, mutta setänne käsky on niin järkähtämätön, ettei hänen aseenkantajansa uskalla viipyä täällä silmänräpäystäkään kauvemmin, kuin on välttämätöntä."
"Jo huomenna", huokasi Ingeborg.
Niilo-herran huomio kääntyi nyt kirkkoherraan, joka oli tarttunut vaahtoavaan ollutpikariin ja kääntyen ritariin lausui ilonsa siitä, että oli saanut tarjota hänelle asuntonsa, ja samalla toivotti mitä lämpimimmästi menestystä sille asialle, jonka puolesta Niilo-herra taisteli.