Ingeborg katseli rukoilevasti milloin Briita-rouvaan, milloin kirkkoherraan, mutta ei kumpikaan heistä voinut auttaa häntä suostuttamaan aseenkantajaa. Päinvastoin huomasivat molemmat, että, jos tuho tulisi, Ingeborgille olisi parasta ajoissa sitä paeta. Mutta kumpainenkaan ei tohtinut lausua tuota julmaa ajatusta, joka sisälsi niin paljon sanomatonta tuskaa. Mutta Olli oli siinä vähemmän hienotunteinen.
"Kuinka tuo paraillaan oleva taistelu päättyy, sitä emme tiedä, mutta minun täytyy arvata pahinta… Ne ovat arkkipiispan väkeä, ja hän on eli tulee Eerik-herran viholliseksi aivan yhtä paljon kuin herra Niilo Sturenkin. Jos nyt sattuisi niin, että te joutuisitte heidän käsiinsä, niin tuskin voisin enää astua herrani eteen… Katsokaas, Niilo-herraa ympäröi urhoolliset miehet, jotka menevät kuolemaan hänen edestään, jos niin vaaditaan, mutta arkkipiispan miehet ovat sotaan tottunutta väkeä, ja… Älkää kuitenkaan pelästykö Briita-rouva", lisäsi hän nähdessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät häneen, "kaikki voi käydä paremmin kuin me arvelemme… muistakaa Hällemetsää, jossa talonpoikain joukko voitti Kristian kuninkaan väen!… Mutta minulle, jonka täytyy vastata herralleni kaikesta mitä tapahtuu hänen sisarentyttärelleen, minulle se on toinen asia!"
"Entäs Steen-herra", huomautti Ingeborg, joka nyt ylenpalttisessa tuskassaan siitä, että täytyi lähteä pois, tarttui oljenkorteenkin pysytelläkseen sen meren pinnalla, jonka aseenkantajan järkähtämätön velvollisuuden tunne synnytti, "Steen-herra miehineen saanee kai myöskin jotakin aikaan!"
"Mitä miehiin tulee, niin tiedän minä yhtä vähän kuin kukaan muukaan, mihin päin he ovat menneet tänä jouluiltana, mutta Steen-herran näin yksinään poistuvan talosta, kun tulin Niilo-herran luota."
"Yksinään!" huudahti Ingeborg, eikä hän voinut estää äänen vapisemisen ja poskiensa kalpeuden ilmaisemasta äkillistä tuskaa, joka nyt uudestaan kahta suuremmalla voimalla valtasi hänen sielunsa. Ja hän lisäsi ikäänkuin itsekseen: "hän meni joululeikkeihin!"
Kummallista kyllä vaikutti tuo viimeinen ilmoitus neidon mieleen enemmän kuin kaikki se, mitä Olli sitä ennen oli puhunut taivuttaakseen häntä. Melkein kuumeentapaisella kiivaudella heittäytyi hän Briita-rouvan syliin ja heitti hyvästi.
Eikä kulunut monta silmänräpäystä, kun hän jo istui reessä, joka lähti liukumaan pois Svärdsjön pappilasta.
Nyt oli Briita-rouva yksinään lastensa ja kirkkoherran kanssa, joka yhä edelleen käytti kaiken voimansa pysyttääkseen hänen rohkeuttaan pystyssä. Mutta aika kului siitä huolimatta hitaasti, ikäänkuin se olisi tahtonut ärsytetyn mielikuvituksen kauhukuville antaa oikein hyvän tilaisuuden kasvaa jättiläiskokoisiksi.
Äkkiä hyppäsi hän ylös ja kuunteli. Vanha kirkkoherra ei kuullut mitään, mutta Briita-rouva väitti varmaan kuulevansa kopinata lähestyvästä ratsastamisesta, ja hänen povensa kohoili levottomana ja sydämensä löi ikäänkuin haluten murtaa vankilansa, kun hänelle selvänä juolahti ajatus, että sieltä voi tulossa olla voittanut vihollinen.
Ja kopina vahvistui aina enemmän tullen yhä lähemmäksi. Kohta voi kirkkoherrakin kuulla sen, ja hänetkin hetkeksi valtasi levottomuus, niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun on varma tieto siitä, että pitkän ja levottoman epävarmuuden perästä ratkaisun hetki on tullut.