Häntä ei kuunnellut kuitenkaan kukaan. Niilo herra kiiruhti pukeutumaan haarniskaansa, vuorimiehet olivat jo tarttuneet kirveisiinsä ja miekkoihinsa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tukahuttaa luontaisen arkuutensa, syöksyi koko joukko ulos huoneesta.
Ja kellojensoitto kuului kumeana ja raskaana ilman halki. Tuntui siltä kuin olisivat ne soittaneet kuolinsoittoa. Verta, verta soittivat ne, ja neito raukan hämmentyneessä mielikuvituksessa näyttäytyi koko lumikenttä veren tahraamalta ja Steen-herra kuolleena maaten vihollisläjän keskessä. Tuommoinen oli siis hänen joululeikkinsä!
Sydämen tuskassaan vaipui hän polvilleen Briita-rouvan viereen ja rukoili hartaasti ja sydämensä pohjasta Jumalan äitiä suojelemaan tuota jaloa ritaria. Juuri hänen rukoillessaan aukeni ovi ja kirkkoherra astui sisään.
Hän katsoi lempeällä vakavuudella noita rukoilevia naisia ja ojensi kätensä siunaten heidän ylitsensä. Kun he lopetettuaan rukouksensa nousivat ylös, tarttui hän heidän molempain käteen ja katsoi heitä rauhallisesti, tyynesti ja lohduttavaisesti silmiin puhellen heille kaiken ymmärryksensä mukaan sanoja, jotka voivat herättää toivoa ja rohkeutta. Nuo yksinkertaiset sydämellliset sanat vaikuttivatkin ihmeellisellä voimalla levottomiin sydämiin. Karttuvin voimin he taistelivat pelkoaan vastaan eivätkä tahtoneet mitään tietää uhkaavasta vaarasta, heidän mielensä muuttui, aina sen mukaan kuin ajatus ehti uuteen tottua, ja vaihtui voimaksi, joka voi nöyrtyä Jumalan mahtavan käden alle, ja vahvana hänen kauttansa kestää mitä tahansa tapahtuisikin.
Silloin astui sisään Eerik-herran aseenkantaja, Olli Råd. Hän näytti synkältä ja tuimalta.
"Nyt on aika, neiti Ingeborg", sanoi hän, "reki odottaa… valmistautukaa sentähden lähtöön, kuta pikemmin sen parempi!"
"Lähtöön, nyt… puhutteko täyttä totta, mies?" huudahti Ingeborg ja löi kätensä yhteen.
"Niin, neiti Ingeborg… puhun täyttä totta. Meidän pitäisi jo olla matkalla. Saisinpa tehdä tiliä sedällenne, Eerik-herralle, jos hän saisi tietää, että tarpeettomasti olen viivyttänyt teidän lähtöänne."
"Mutta Eerik-herra ei koskaan tahtoisi, että minä lähtisin juuri nyt, kun Briita-rouva mitä kipeimmin tarvitsee lohdutusta ja apua, jos hän vaan tietäisi tämän nykyisen hädän ja mitä kaikkea se voi tuoda mukanaan."
"Se on minunkin ajatukseni", vastasi Olli, ja hieno hymy vetäytyi hänen kasvoilleen. "Jos Eerik-herra olisi voinut aavistaa tällaisen joulujuhlan täällä olevan, niin olisi hän varmaankin sallinut teidän jäädä Briita-rouvan luo, mutta nyt on minulla hänen järkähtämätön käskynsä, ja annan nyt teidän itsenne päättää, arvoisa neiti, onko minulla oikeutta mielivaltaisesti sitä muuttaa."