Erkki tuli juosten sisään pahinta ennustavan näköisenä.
"Talossa ei ole yhtään miestä, Niilo-herra", lausui hän.
Kumea kellonsoitto kuului samassa ilman halki. Se oli hätäkello, joka alkoi soida.
"Ei yhtään miestä!" toisti Niilo. "Mitä se merkitsee!"
Ingeborg juoksi esiin. Hänen silmänsä salamoivat ja syvä punastus peitti hänen poskensa. Yhdellä kertaa oli kaikki hänelle vaiennut. Nyt ymmärsi hän, mitä joululeikkiä hänen ritarinsa oli tarkoittanut ja hän kiiruhti esiin sanomaan, mitä hän tiesi. Mutta kun hän katsoi tuon ylhäisen ritarin vakaviin kasvoihin, pälkähti salamana hänen ajatuksiinsa kysymys, että tiesikö hän oikeastaan mitään. Ja koko tuo äskeinen selvä näky, kuinka Steen Sture miestensä edessä kiiti pois torjumaan uhkaavaa vaaraa, koko tuo taulu hävisi epäselvään sekamelskaan, niinkuin virvatulet niityllä, jotka tanssittuaan iloisena kuun loisteessa aamun tultua haihtuvat pilviksi ja vaeltavat pois pitkin ilman kantta. Siinä seisoi hän nyt sykkivin sydämin ja posket punaisina saamatta sanaakaan suustansa.
Neidon käytökseen ei kukaan kuitenkaan pannut suurta huomiota, vaan pidettiin sitä luonnollisena seurauksena hänen peljästyksestään, jota hän koetti voittaa.
"Entäs Steen herra?" kysyi Niilo.
Mutta ei häntäkään Erkki ollut löytänyt.
Ingeborgiin vaikutti ritarin lyhyt kysymys samoin kuin manaus. Koko tuo äskeinen kuviteltu taulu, — Steen-herra miehineen täyttä laukkaa syöksymässä kavalan vihollisen päälle, — palasi taas hänen mielikuvitukseensa.
"Steen herra", sanoi hän. "Steen herra on lähtenyt ulos…"