V.
"Mustassa mullassa."
Läpi yöt ja päivät kuletti Olli Råd Ingeborg Åkentytärtä Tukholmaa kohti, koettaen täyttää kaikki huolellisen ja nöyrän palvelijan tehtävät ja kaikin tavoin ilahuttaa neidonmieltä. Mutta kaikki hänen vaivansa olivat turhat. Ingeborg ei näyttänyt vähintäkään tahtovan kuunnella häntä.
Hänet valtasi kokonaan yksi ainoa ajatus, nimittäin se, että hän nyt vetäytyi pois elämästä ja valosta pimeään ja kuolemaan. Kenties hän vasta nyt sai selville, että hän rakasti. Ei hän koskaan ollut nähnyt jaloa Steen ritaria sellaisessa valossa kuin nyt, kun hänen täytyi erota hänestä hetkenä, jolloin vaarat ja kuolema piirittivät häntä kaikilta puolin. Juuri tämä seikka laskeutui synkkänä pilvisenä viimeksi kuluneen ajan ylitse, — sittenkin juuri tämä seikka antoi tuolle ajalle silmiä häikäisevän kirkkauden. Jokainen sana, jokainen merkityksettöminkin teko esiintyi nyt kirkkaampana ja selvempänä, ikäänkuin tehdäkseen eron niin katkeraksi, kuin mahdollista. Ja keskellä tätä vanhojen asiain ja tapausten muistelemista, juolahti hänelle aivan vastakkainen ajatus mieleen: se, että rakastikohan ritari todellakin häntä, jospa hän olikin vaan leikkinyt hänen kanssaan, ajankulukseen vaan pilaa tehnyt.
Enemmän kuin kuukauden aikana eivät he olleet nähneet toisiaan, ja kun Steen viimeinkin tuli, ei hänellä ollut sanaakaan sanottavaa paitsi aivan pakotettuna, silloin kun hän huusi hänelle pihalla, ja minkätähden…? Joululeikin tähden.
Oi, kuinka sydän parka kärsi tuota ajatellessa. Jospa hänellä olisi ollut tallella entinen iloinen varmuus, jospa hän olisi tietänyt, että Steen herra oli ratsastanut miesten kanssa — kuinka ihanana hänen sankarinsa kuva silloin olisi säteillyt! Nyt oli hän mennyt yksinään talosta — yksinään, ja joululeikkeihin. Kuolema taistelussa olisi täyttänyt hänen sydämensä surulla, mutta mitä olisi tuo suru verrattuna siihen, joka tulisi olemaan hänen rakkautensa kuoleman seurauksena?
Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen päässään paloi, ja veri virtasi kuin kuumeessa hänen suonissaan. Hänen ympärillään oli synkkää, kylmää ja autiota, ja korkeat hongat lumisissa käärinliinoissaan seisoivat kuin jättiläishaamut tien vieressä. Hänestä tuntui, kuin vietäisiin häntä kuolemaan, kuin hänet haudattaisiin mustaan multaan, ja hänen mieleensä juohtui setänsä sanat Vesteråsin rannalla, kun hän puhui neito Päivänsäteestä:
Ja käärmekuningas neidolle taikajuoman toi
Ja neitosen posket ne vaaleni… voi.
Ja hän toistaa mielessään, kuinka he laskivat neidon mustaan hautaan, ja kuinka käärmekuningas kaivoi hänet ylös ja vei kuolleena kotiinsa. Siinä on siis laulun loppu ainakin hänelle.
Yö kului ja aamu tuli ja auringon säteet kimaltelivat niin kauniisti lumikentällä, mutta neidon mielestä ei tuolla raittiilla talvipäivällä ollut mitään kauneutta. Se ainoastaan muistutti häntä talvesta, joka oli laskeutunut hänen lempensä kauniiseen ruusutarhaan, ja auringon kullassa kimaltelevat lumikristallit olivat kuin kylmiä kuolonruusuja,. ainoastaan muistona siitä riemusta, joka oli mennyttä.