Niin he saapuivat Tukholmaan. Kaupungin muurit ja linna niiden takana kohosivat korkeina ja kolkkoina. Mutta se oli niinkuin pitikin olla — siellä tulisi hän elämään aikansa muistoissaan, ikäänkuin suuressa hautaholvissa. Kenties ei tuota kestäisi kauan, vaan hän saisi muuttaa siitä oikeaan hautaan.
Tukholman linnassa eli herra Eerik Akselinpoika vaimonsa, rouva Helena Kustaantyttären (Sturen), Steen Sturen isän serkun kanssa. He ottivat ilolla sukulaisensa vastaan ja Helena-rouva koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla tehdä elämän hänelle suloiseksi ja keveäksi.
Mutta Eerik-herra meni kohta yksityiseen huoneesensa, kuulustellakseen aseenkantajaltaan, mitä tietoja hän toi Niilosta ja taalainmiehistä. Ja Olli kertoi tarkkaan kaiken, minkä hän oli voinut kokea oleskellessaan Taalainmaassa aina viimeiseen iltaan, jouluaattoon, saakka, ja myöskin tuosta arkkipiispan väen toimeenpanemasta kavalasta hyökkäyksestä.
"Se oli Kaarle Ragvaldinpoika", sanoi Eerik-herra, "minä tiedän hänen aikoneen mennä Gestriklantiin ja siellä on hänellä ollutkin menestystä, sen mukaan kuin eräs talonpoika eräänä päivänä minulle kertoi… Mutta", lisäsi hän katsellen miettiväisen näköisenä eteensä ja samalla laskien kätensä pöydälle ja etusormellaan sivellen edestakaisin erään kokoon taitetun paperin reunaa.
"Mitä tahdoitte sanoa?" kysyi Olli.
Mutta Eerik-herra näkyi tarvitsevan pitkän ajan tullakseen ajatustensa perille.
"Minusta näyttää", sanoi hän viimein, "että sinulla oli silloin kova kiire päästä pois talosta, Olli!"
"Minä ajattelin ainoastaan sitä, mikä oli teille tärkeintä…"
"Ja arveletko minulle olevan vähemmän tärkeää", keskeytti Eerik, "tietää, onko Niilo-herra elossa vai ei?"
"En, herra Eerik, sitä en tarkoita", vastasi aseenkantaja, "minähän sanoinkin tärkeintä…"