Eräänä aamuna, vietettyään yönsä tavallista levottomampana ja saatuaan vasta myöhään unta, mutta unissaan elettyään uudestaan tärkeimmät tapaukset elämässään, niinkuin Nyköpingin häät, oleskelemisen Niilo-herran ja Briita-rouvan luona Vesteråsin linnassa ja Taalainmaassa, heräsi hän juuri kun raikuva torventoitotus kajahteli linnan pihalla.
Hänen huoneensa naisten puolella oli sinne päin, eikä hän voinut vastustaa uteliaisuuttaan, vaan kiiruhti ylös ikkunan luo, jonka raskaat varjostimet hän veti sivulle juuri parahiksi senverran, että voi nähdä ulos.
Alhaalla pihalla seisoi joukko miehiä, joista muutamat näyttivät olevan vankeina. Ingeborg oli juuri poistumaisillaan ikkunasta, ja päästi jo varjostimen irti, kun samassa hänen kasvonsa ilman muuta osoitti mitä vilkkainta ja jännitetyintä tarkkaavaisuutta ja hän taas katseli alas linnan pihalle.
Vankien joukossa oli kaksi, joiden kasvonpiirteet hän tunsi.
VI.
Käytävä Niilo Sturen vankikoppiin.
Niinkauvan kuin vangit seisoivat linnan pihalla ja hän voi ne nähdä, seisoi Ingeborg ikkunan luona. Mutta kun hän näki linnanvoudin tulevan ja vangit vietiin pois, vetäytyi hän takaisin käsi otsalla, yhä vielä jännitetyssä puoliksi kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin olisi odottanut, että joku kuiskaisi hänelle korvaan vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hänen huulillaan näyttivät väikkyvän.
Hän muisti hyvin hyvästi ja tunsi täydellisesti kasvonpiirteet, jotka oli nähnyt. Toinen miehistä oli tuo iloinen, suruton Niilo-herran aseenkantaja, joka osasi kaikki nuo monet laulut, toinen oli tämän varjo, sillä niin herkeämättä hän seurasi häntä, kun vaan oli palveluksesta vapaa. Hänen kasvoinsa piirteet näyttivät osoittavan jotakin synnynnäistä, voittamatonta tuhmuutta, ajatuksen puutetta ja hitaisuutta. Edellinen oli Hollinger, hän muisti selvästi tuon nimen, jälkimmäinen oli Faste.
Mutta miksi tuotiin Niilo Sturen aseenkantajat vankeina Tukholman linnaan? Oliko sota Niilo-herran ja Eerik-herran välillä, ja oliko jälkimmäinen saanut voiton edellisestä? Ja jos niin oli, niin kuinka kauan tuota sotaa oli jo kestänyt? Kenties… kenties saisi hän täällä viimeinkin selityksen levottoman sydämensä kysymyksiin?
Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös, ikäänkuin vastaus olisi yhtäkkiä kirjoitettu tulikirjaimilla hänen eteensä. Niin, niin se oli. Steen Sture ei ollut tahtonut erota asetoveristaan ja ystävästään. Hän näki hänet yhtäkkiä aivan toisessa valossa. Epäilemättä rakasti ritari häntä ja oli suruissaan erosta, mutta kesti surunsa ja tuskansa niinkuin mies isänmaansa tähden. Voi, hän oli kuitenkin uljas ritari tuo Steen-herra.