Niin seurasivat ajatukset toisiaan, huulet hymyilivät kauan kaivatusta riemusta ja silmät säihkyivät sydämen varmuudesta. Mutta sen mukaan kuin tunnit kuluivat, syntyi toisia ajatuksia. Epäilys ja levottomuus tulivat uudestaan. Viimein päätti hän hankkia varmuutta vangituiden aseenkantajien kautta. Ja aamiaisen jälkeen, johon Eerik-herra ei ottanut osaa, kiiruhti hän hänen huoneeseensa pyytääkseen häneltä lupaa käydä vankeja tapaamassa.
Kiiruusti kulki hän tuohon huoneeseen, jota arkkipiispa ja ennen häntä Kaarlo Knuutinpoika, molemmat valtionhoitajana ja kuninkaana, olivat käyttäneet työhuoneenaan. Levottomuudesta vapisten avasi hän oven ja astui sisään.
Mutta huone oli tyhjä. Alakuloisena jäi hän sisään, tietämättä, pysyisikö siellä vai lähtisikö pois. Mutta mietittyään kuinka vaikeaa, niin mahdotonta hänen oli tavata setäänsä, päätti hän jäädä.
Kun hän sitten katseli ympärilleen, huomasi hän, että yhdellä seinällä, aivan likellä huoneen nurkkaa, poimullinen seinäverho oli irti, ikäänkuin jotakin olisi työnnetty esiin sen takana olevasta seinästä. Tosin ei hän niin erittäin monta kertaa ollut käynyt tässä huoneessa, mutta kuitenkin niin useasti, ettei arvellut koskaan ennen huomanneensa tuota. Aivan luonnollisesti meni hän sentähden tutkimaan mikä tuon ulkoneman muodosti, ja kun hän tarttui siihen, vetäytyi se hiljaa pois.
Hän työnsi nopeasti verhon syrjään, ja nyt tuli kaikki hänelle selväksi.
Verhon takana oli sala-ovi ja se, joka sen viimeksi oli avannut, oli kiireissään tahi jonkun muun syyn tähden jättänyt sen sulkematta. Hän tutki sitä tarkkaan, ja huomasi helposti sekä sen, kuinka se avattiin että kuinka se suljettiin. Sitten hän äkkiä päätti tutkiskella myöskin käytävää, mihin ovi johti. Se oli rohkea päätös, sillä hän ei voinut tietää, eikö hän ehkä siellä voisi kohdata itse ankaraa setäänsä, joka varmaankaan ei koskaan antaisi hänelle anteeksi sitä, että hän oli löytänyt hänen salaiset tiensä. Mutta siinä silmänräpäyksessä ei Ingeborg ajatellut setäänsä eikä mitään muutakaan vaaraa. Hän kulki aivan kuin unissaan, ja hänellä oli ainoastaan yksi asia selvänä mielessään: saavuttaa varmuus sydämensä rakastetusta.
Päättäväisenä liukui hän verhon ja oven taakse sekä pitkin ensimmäisiä portaita. Mutta siellä oli aivan pimeä; suurinta varovaisuutta tarvittiin eteenpäin kulkiessa. Pian hän kuitenkin huomasi, että rappuset johtivat alaspäin ja kulkivat kiertäen, kuin torniportaat. Kylmä, ummehtunut ilma lehahti häntä vastaan ja jääti hänen jäseniään, mutta hän ei säikkynyt.
Viimein loppuivat portaat. Hän tunnusteli varovaisesti jalallaan eteensä ja kuletti kättään muuria pitkin. Hän seisoi tasaisella lattialla. Kuinka pitkälle sitä oli ja minne päin hänen tuli kääntyä päästäkseen edemmä, se näytti hänestä mahdottomalta keksiä. Hän tunsi kulman muurissa ja vähän päästä siitä toisen. Kun hän oli sen kiertänyt, tunsi hän vielä kylmemmän ilman virtaavan alhaalta päin. Siinä täytyi siis olla taas portaat, jotka veivät vieläkin alemma. Mutta hän huomasi heti, että jos hän tahtoi täällä millään varmuudella pyrkiä eteenpäin, niin täytyi hänellä olla lyhty, ja hän päätti äkkiä kiiruhtaa ylös ja hankkia itselleen sellaisen. Silloin näki hän yht'äkkiä heikon valon kajastuksen ja kuuli askeleita alhaalta syvyydestä. Ne tulivat portaita ylös ja joutuisivat aivan varmaan hänen luokseen. Ilman muuta pälkähti häneen ajatus vaarasta, jonka alaiseksi hän antautuisi, jos hänet huomattaisiin tuossa salaperäisessä käytävässä, veri hyytyi hänen suonissaan, ja yhä lähempää kuuluivat askeleet. Vaara tuo kuitenkin mukanaan voimia ja päättäväisyyttä. Ja ajatuksen nopeudella syöksyi Ingeborg takaisin muuria pitkin portaille, joita myöten oli tullut, ja sen ohi, toivoen toisella puolen löytävänsä nurkkauksen tahi käytävän, johon voisi pistäytyä piiloon. Sillä mahdottomaksi huomasi hän ehtiä portaita ylös.
Tuo otaksuminen olikin oikea. Oikealle porras-aukosta oli kapea käytävä, joka todenmukaisesti vei johonkin etäiseen osaan linnassa. Pimeydessä ja koettaessaan välttää jokaista harha-askelta, kun siellä helposti voi löytyä toisia aukkoja alaspäin, ehti hän juuri parahiksi muurin taakse, ennenkuin koko tämä maanalainen huone tuli valoisaksi, ja lyhdynkantajan askeleet pysähtyivät.
Tyttöraukan rinnassa sykki sydän ankarasti. Hän seisoi todellakin kuin kiinninaulattuna paikoillaan; pieninkin liike olisi voinut ilmaista hänet. Varmaan oli lyhtymies kuullutkin jotain epäilyttävää, sillä neito näki valosta, että lyhtyä nostettiin ylös ja kuletettiin puoliympyrässä ympäriinsä. Mutta sen enempiä tutkimuksia ei ollut. Askeleet ja valo poistuivat portaita, ylös valtionhoitajan huoneeseen. Ingeborg uskalsi kurkistaa esiin, juuri kuin mies katosi porras-aukkoon, ja hän huomasi ja tunsi setänsä, Eerik Akselinpojan.