Tuli hetken hiljaisuus, jonka aikana Ingeborg kuuli raskaita askeleita huoneen toisesta päästä toiseen. Vihdein pysähtyivät ne, ja hän kuuli setänsä sanovan:
"Hyviä uutisia olet tuonut tällä kertaa, Olli, mitä veljeeni ja arkkipiispan ystäviin tulee… Mutta entäs pilvi tuolla ylhäällä tunturien laella, josta kuulen Kaarlo-kuninkaan nimen vähän väliä kaukaisen ukkosen tavalla jyrisevän?"
"Iivari-herra puhui tuostakin…"
"Ja mitä hän sanoi?"
"Jos ymmärsin häntä oikein, niin lauloi hän samaa virttä."
"Kaarlo-kuningas…?"
"Niin, Kaarlo-kuningas…! 'Odottakaamme', sanoi hän, 'monta vuotta ei apellani enää voi olla jälellä, ja sillä välin voi paljon tulla tehdyksi, joka vielä on jäänyt tekemättä, mutta jonka olisi pitänyt tulla tehdyksi, että me Akselinpojat joutuisimme vakavaan valtaan Ruotsissa. Sano se veljelleni, Eerik-herralle', lisäsi hän, 'itse se seikka, että olemme taistelleet ja voittaneet ruotsalaisen kuninkaan puolesta, joka sen lisäksi on minun appeni, on hankkiva Akselinpoikain nimelle kauniin kaiun Ruotsin rahvaassa'."
"Ja miltä asia näyttää sinusta?" kysyi Eerik-herra hitaasti, ikäänkuin miettisi veljensä tervehdystä.
"Voi olla, että veljenne on oikeassa", vastasi Olli, "kaikki näyttää minusta riippuvan pilvestä, niinkuin te sanotte, herra Eerik… Jos ukkonen iskee, sittenkun te veljenne kanssa olette katkaisseet siivet arkkipiispalta ja hänen ystäviltään, niin voinee se tuskin kohdata ketään muuta kuin…"
"Sano pois, Olli!" kehoitti Eerik-herra, kun mies viivytteli.