Hän kääri kaulaketjun huolellisesti kokoon ja kätki sen povelleen, lujasti päättäen tavalla tai toisella etsiä sen oikean omistajan käsiinsä ja antaa sen hänelle. Sitten tarttui hän lyhtyyn, luki vielä kerran kirjoituksen seinällä ja kiiruhti pois. Nopein askelin riensi hän ahtaan käytävän kautta holviin ja sieltä toiseen käytävään, joka oli pitempi, ja jossa löytyi useita rautaovia jotenkin lähellä toisiaan. Niiden yläpäähän oli puhkaistu pieniä sydämen muotoisia reikiä. Täällä olivat vankikopit. Sen tiesi hän siitä kuvauksesta, jonka oli hankkinut. Hän nosti lyhtyä ja lausui aivan hiljaa jokaisella ovella, jonka ohi kulki, nimen: Hollinger. Viimein kolmannella ovella vastasi eräs ääni: "Kuka huutaa?"
Ingeborg vastasi, kuka hän oli, ja että hän tahtoi, jos se oli hänen vallassaan, pelastaa sekä hänet että tuon toisenkin herra Niilo Sturen aseenkantajista, mutta pyysi heidän ensiksi kertoa, millä kannalla Niilo-herran asiat nyt olivat, ja missä Briita-rouva ja lapset oleskelivat.
"Kiitos olkoon teille, kaunis neito, hyvyydestänne", vastasi Hollinger. "Kun viimeksi jätin herrani, oli Briita-rouva Vesteråsin linnassa, ja lapset olivat hänen luonaan, se tapahtui keskikesällä."
"Ja Niilo-herra?"
"Hän laskeutui silloin alas Bergslagenilta karkoittaakseen Eerik Niilonpojan, joka oli käyttänyt tilaisuutta hänen poissa ollessaan ja niinkuin petoeläin syöksynyt Arbogasta aina Vesteråsiin saakka… Mutta kun Niilo-herra tuli, sai hän kiireen jouduttaa jalkojaan ja paeta Kolbäckiin, jonne Niilo-herra ajoi perästä. Herra Eerik oli kuitenkin kerennyt särkeä sillan, ja Kolbäckin joki virtasi niin syvänä korkeiden rantojensa välissä, ettei Niilo-herra voinut päästä häneen käsiksi, ja kun hän koetti mennä yli — se tapahtui Juhannuksen jälkipäivänä — menetti hän paljon väkeä. Sitten tuli herra Eerik Akselinpoika Tukholmasta ja koetti saada puolelleen taalalaisia, vaikka se ei hänelle onnistunut, ja sentähden vetäytyi hän sangen tyytymättömänä takaisin Tukholmaan, mutta myöskin Niilo-herran täytyi lähteä takaisin Taalainmaahan hankkiakseen enemmän väkeä, sillä hän sai tietää, että herra Iivari Gren ratsasteli ympäri Upplantia ja sai paljon kansaa puolelleen."
"Siis onnistui Niilo herran pelastua väijytyksistä jouluna?" kysyi Ingeborg, halukkaana kuulemaan siitä tai hänestä, joka oli lähimpänä hänen sydäntään.
"Jouluna…? Te tarkoitatte Kaarlo Ragvaldinpoikaa, jonka arkkipiispa oli silloin lähettänyt ottamaan kiinni Niilo-herran…? Niin, siitä vaarasta pelastui hän, ja Kaarlo Ragvaldinpoika ja kaikki hänen miehensä joutuivat vangeiksi."
"Kertokaa minulle tuo, kertokaa!" kehoitti Ingeborg.
"Niinkuin tiedätte, en minä silloin ollut Niilo-herran luona", jatkoi Hollinger, "olin lähetetty toisaalle, mutta tämän Fasten kautta olen saanut tietää kaikki. Se oli kerrassaan viekkaasti ajateltu… vihollinen houkutteli kaikki miehet pois talosta, ja sitten piti heidän vangita Niilo-herra, niin ajattelivat he, ja he olivat jo tulossa kun Erkki huomasi ne ja kiiruhti ilmoittamaan Niilo-herralle. Mutta kirkkoherran renki oli viekkaampi kuin kaikki muut. Hän hyppäsi hevosen selkään ja kiiruhti eteenpäin, kunnes kohtasi Kaarlo Ragvaldinpojan, jolle hän sanoi, että koko pitäjän miehet olivat aseissa ja että äkkiarvaamaton päällekarkaus oli mahdoton. Samassa alkoivat myöskin hätäkellot soida, ja silloin kääntyivät partiomiehet kiukuissaan ja ratsastivat takaisin."
"Entäs Niilo-herra… eikö hän ollut missään vaarassa?"