Nämä olivat huomattavasti pitemmät kuin ensimmäiset, ja kun hän oli ehtinyt loppuun ja käynyt muutamia askelia eteenpäin, huomasi hän taas holvin, josta kaksi käytävää veivät eteenpäin. Hän pysähtyi epätietoisena ja kuunteli, viittaisiko jokin ääni, kalisevat kahleet tai epätoivon huuto hänelle tien. Mutta kaikki oli hiljaista.
Silloin valitsi hän vasemmalle vievän käytävän. Se oli kapea ja matala, mutta sitävastoin ei erittäin pitkä. Hän oli kulkenut noin kaksikymmentä askelta, kun tuli avonaiselle rauta-ovelle. Hän astui sisään ja oli nyt yhdessä noista keskiajan synkistä vankiluolista, joissa kaikki oli valmistettu saattamaan mitä suurimpia kärsimyksiä sen vastentahtoiselle asukkaalle. Keskellä lattiata oli rautaristikolla peitetty aukko. Kylmä ilmavirta ja puoleksi tukahdutettu ääni loiskivista aalloista ilmaisivat, että tuo aukko oli yhteydessä Norrströmin kanssa.
Tämä rautaristikko ensiksi kiinnitti hänen huomiotaan. Mutta kun täällä ei löytynyt sitä, mitä hän etsi, kääntyi hän äkkiä mennäkseen takaisin ja mahdollisesti toisen holvikäytävän kautta joutuakseen miesten vankikoppiin. Kun hän silloin kohotti lyhtyä ja valo lankesi mustalle muurille, oli hän siinä näkevinään jotakin valkoista.
Hän astui lähemmäksi ja huomasi seinään maalatun kirjoituksen. Paljon oli tosin kosteus ja maalattiasta nouseva tomu sitä hävittänyt, mutta sanat olivat kuitenkin selvästi luettavissa. Siinä oli: "Jöns Pentinpoika, Ruotsin ruhtinas ja valtionhoitaja, Niilo Sturelle. Tule siksi, mikä olet ollut, mato, ja maannu mullassa. Sinun päälläsi kulen minä rataani ja halveksin vihaasi."
Tämä kauhea huone oli siis nähtävästi kerran aiottu Niilo Sturen vankilaksi, ja epäilemättä oli arkkipiispa omakätisesti maalannut kirjoituksen seinään. Kuinka katkerasti olikaan tuo mies vihannut jaloa vastustajaansa, kun hän tällä tavalla oli tahtonut hänen sieluunsa kaivertaa tiedon omasta onnettomuudesta ja vastustajansa voittamattomasta vallasta.
Ingeborg asetti lyhdyn lattialle lähemmin tarkastellakseen noita röyhkeitä ja uhkamielisiä sanoja. Näytti nimittäin siltä, että siellä oli vielä jotakin, joka kenties oli tullut ainoastaan alotetuksi, mutta jäänyt päättämättä, tahi myös kokonaan pois pudonnut, koska savikin oli erään kiviparin välistä lohennut. Hänen jalkansa vajosi silloin pehmeään maahan muurin vieressä ja hän tunsi jotakin kovaa, joka väistyi tieltä.
Varmaankin oli joku vanki — kenties tuo jalo folkunga-kuninkaan poika Maunu, jonka onnettomasta lopusta Ingeborg oli kuullut kerrottavan — siinä muurin vieressä turhaan ponnistellut kaivaakseen käytävää, ja kätkenyt työaseensa pehmeään multaan. Hän kumartui alas ja kuletti jalkaansa edes takaisin, ja yht'äkkiä loisti lyhdyn valoa vasten jokin jalokivi.
Nopeasti ojensi hän kätensä ja tarttui kiveen. Mutta siinä ei ollutkaan yksi ainoa jalokivi, siinä olikin kokonainen kaulaketju, joka oli täynnä loistavia jalokiviä. Hän tutki sitä niin tarkkaan, kuin aika ja paikka sallivat, ja huomasi sen olevan vahingoittuneen ja rikkonaisen. Kaksi niistä pienistä renkaista, jotka yhdistivät serafien päitä, oli hankautumisen kautta katkennut. Muutoin oli se ympäröity silkkinauhalla, joka oli solmittu ristiin jokaisen seraafin pään kohdalla, varmaankin tarkoituksella suojaamaan hienoja ja hyvin kuluneita kultarenkaita, ja samalla kertaa estämään koristeen hukkaan joutumista, jos sattumalta joku renkaista, siitä huolimatta, murtuisi. Hänen hämmästyksekseen oli kuitenkin itse silkkiside eräästä paikasta poikkileikattu. Sen johdosta oli se epäilemättä maalauksen kirjoittajan liikkeistä vähitellen liukunut kaulasta ja pudonnut pehmeään maahan, jolloin ympärikääritty silkkinauha oli estänyt kaiken kolinan ja kirjoittajan jalat olivat hänen tietämättään saattaneet loppuun hautaamisen.
Vielä oli selitettävä, kuinka nauha oli poikkileikattu, mutta siinäkin auttoi häntä kirjoitus seinällä. Sillä hän näki selvästi, että parissa paikassa oli ensin kirjoitetut sanat poisraavitut ja toisia pantu sijaan, ja kun hän lähemmin tarkasti paikkaa, josta savi oli poispudonnut, näkyi, että sen oli täytynyt tapahtua juuri jotakin kirjoitettua sanaa pois raaputtaessa. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin että kirjoittajalla oli ollut veitsi jakkunsa povella ja sitä esiinvetäessä, joka oli tapahtunut hyvin kiivaasti, oli tullut katkaisseeksi silkkinauhan. Tämä taas edellytti, että veitsi oli ollut tavattoman terävä, sekä, että sillä oli ollut tavaton säilytyspaikka, ettei sanoisi piilotuspaikka, ja siitä päätti hän kirjottajan olleen hengellisen miehen ja vahvistui ensimmäisessä ajatuksessaan, että kirjoittaja oli ollut itse arkkipiispa. Joku toinen ei olisikaan joutunut niin kokonaan intohimonsa valtaan, kuin arkkipiispa epäilemättä oli joutunut alentuessaan omin käsin maalaamaan vihansa sanat muuriin.
Kaikki tämä ei yhdellä kertaa tullut Ingeborgiile selväksi, vaan selkeni se vähitellen, kuta enemmän hän mietiskeli kaikkia eri seikkoja ja yhdisti niitä toistensa viereen. Sillä hetkellä vaikutti päälle päätteeksi se seikka, että Niilo Sture yleensäkin oli hänen ajatustensa esineenä, sen, että hän nähdessään hänen ja hänen vihollisensa nimet asetti ne tämän kallisarvoisen koristeen yhteyteen, jonka oikeasta omistajasta hänellä ei ollut mitään tietoa.