"Minä olen mieluimmin kotona katselemassa Svanten asetemppuja!" vastasi leppeäluonteinen poika, jolla oli äitinsä kauniit piirteet, jotka olivat samalla niin lempeät ja pehmeät kuin luonto olisi aikonut hänet naiseksi syntymään.
Isä otti tämänkin pojan käsivarrelleen ja suuteli häntä; Briita-rouva katseli sitä iloisena, sillä hän pelkäsi aina, että esikoisensa menettäisi hennon luonteensa takia isänsä rakkauden. Mutta Niilo tarttui puolisonsa käteen taluttaen hänet saliin. Siellä hän puristi häntä rintaansa vasten katsoen häntä hellimmän rakkauden katseella, kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli hyvää huolta pitänyt kodista ja perheestä. Ritari ei kuitenkaan virkkanut mitään Iliana-rouvan läsnäollessa, jonka surulliset muistot se olisi helposti voinut eloon herättää.
"Missä on kuninkaantytär?" kysyi hän keskeyttäen äkisti hiljaisuuden, huomatessaan, että kälynsä tuli ankaran liikutuksen valtaan. "Mitä on tapahtunut rakas vaimoni… Unhotamme iloissamme, että onnettomuus on kohdannut sukulaistamme!"
Tämä kysymys avasi uuden keskusteluaiheen, ja Briita ja Iliana tekivät vuoroon selvää tapahtuman pienimmistäkin seikoista.
"Hän seisoi juuri tässä", sanoi Briita, "kun erosimme aamulla. Hän oli vähän surumielisenä, näytti minusta, ja hän halusi metsään kuuntelemaan paimentorven ääntä, sinne, tiedäthän, jossa on niin kova kaiku… Voi, muistan hyvin, kuinka usein istuin siellä kallion reunalla sitomassa seppeleitä kukkasista ja kuuntelin, kuinka vanha Marit soitteli torveaan metsässä."
Hän silmäsi suloisesti haaveksien kaunista maisemaa, joka näkyi ikkunasta, ja Iliana-rouva taputti häntä ystävällisesti kädelle. Hänkin muisti hyvin Maritin torven ja varastelevan harmaan haukan, joka oli siltä haltijattarelleen niin uskollinen, että syöksyi korkealta pilvistä hänen olkapäälleen, tuntien hänen äänensä, vaikkei ollutkaan pitkiin aikoihin häntä nähnyt.
"Niin", jatkoi Briita-rouva, "arvoisa neiti meni… meni yksinään eikä enää palannut."
Ingeborg tyttönen, joka seisoi sisarensa vieressä, itki ääneensä, eikä ruvennut tyyntymään, vaikka ritari otti hänet syliinsä ja asetti viereensä istumaan syvään ikkunankomeroon, johon Briita ja Ilianakin istuutuivat.
"Älä sure, Ingeborg, kyllä me asiasta selvän otamme!" lohdutti Niilo.
"Ettekö muista, Niilo-herra", änkytti tyttö kyynelten vieriessä hänen hienoille, surusta kalpeille poskilleen, "ettekö muista neitoa, joka iltamessuun meni… ja tulikin vuoreen? Hän piti minusta niin, se ystävällinen kuninkaantytär… voi, kunpa minä olisin saanut hänen edestään kadota… ja nyt tulee kuningas kotiin, hänen isänsä, ja hän on poissa… suru surun lisäksi."