"No ei, herra… ei ainakaan sen asian takia!"
"Mutta jonkun toisen siis…?" kysyi Eerik-herra nopeasti.
"Niin!" jatkoi Hollinger, "sen asian, jonka tähden jokaisen rehellisen Niilo-herran miehen täytyy katsoa teitä nurjilla silmillä, tarkoitan sen taistelun tähden, joka vallitsee valtakunnassa."
"Täytyypä minun sanoa", lausui nyt valtionhoitaja hallitsijan muodolla, "että mahtaa olla aivan ihmeellinen henki vallassa Niilo Sturen väessä, kun hänen palvelijansakin voivat ottaa puheeksi valtakunnan asiat."
"Niin katsokaapas, me olemme nyt niin kauvan oleskelleet talonpoikain joukossa Niilo-herran luona, että me puhumme niinkuin hekin… Kuitenkaan en tässä arvele löytyvän niinkään paljon ihmettelemisen syytä kuin siinä, mitä minulla vielä voisi omasta puolestani olla teille sanottavaa…"
Valtionhoitaja katsoi yhä kasvavalla ihmettelyllä tuota rohkeata miestä. Mutta tämä tuntui olevan aivan saavuttamaton sille äänettömälle nuhteelle, joka leimusi puoleksi vihastuneen ritarin silmistä.
"Älkää vihastuko minuun, köyhään mieheen", jatkoi Hollinger, "mutta sen sanon teille, että ellette kohta täydellä todella ala yhdistyä Niilo herraan, niin tulee häviö päällenne, ja sillä tavoin, ettei koko valtanne riitä suojelemaan teitä siltä. Minulla on teidän kunnianne tuossa kädessäni, herra Eerik Akselinpoika…"
"Mies, mitä rohkenetkaan sanoa?" karjasi herra Eerik.
"Totuuden!" oli lyhyt ja varma vastaus, ja tuo parantumaton mies lisäsi: "niin paljon kuin uskallatte kuulla totuutta."
Sitten kertoi Hollinger viime syksyisestä käynnistä valtionhoitajan veljentyttären, rouva Briita Olavintyttären luona Hammarstadissa, ja kuinka hän täällä oli saanut käsiinsä todistuksia siitä katalasta toimesta, jota tämä harjoitti, petoksella ja viekkaudella kooten rahaa ja omaisuutta, ja että hänen vain tarvitsisi esittää nämä todistukset laillisen tuomioistuimen edessä käräjillä, niin olisi Briita-rouva auttamattomasti hukassa, ja tulisi lankeemuksessaan vetämään myöskin koko sukunsa mukanaan lokaan ja häpeään.