Hollinger tunsi pohjaa myöten sen miehen, joka oli hänen edessään, tosin ei minkään likemmän tuttavuuden perustuksella, vaan tavattoman taitonsa kautta, käsittää ja muistaa ne lausunnot, jotka hän kerrankaan oli kuullut hänestä, ja Niilon ja Steen Sturen kesken oli usein puhe Akselinpojista. Paitsi tuota muistamiskykyä oli hän hyvin teräväjärkinen. Nyt oli Eerik Akselinpojassa vallitsevana haluna pysyttää sukuaan korkealla ja asettaa sukumerkkinsä kauvas nähtäväksi, niin että itsekukin voisi nähdä, kuinka päivänkirkas sen kilpi oli. Ja tuolle ominaisuudelle hänessä oli Hollinger rakentanut aikeensa.
Eerik Akselinpoika tiesi yhtä ja toista rahanahneen veljentyttärensä valonaroista toimista, hän oli niistä harmissaan ja olisi kenties saattanut ne syytteeseen, kun niitä ei enää voitu salassa pitää, koska juuri tuossa syytteeseen vetämisessä oli ainoa mahdollisuus puhdistaa se tahra, joka hänen kilpensä uhkasi loata. Mutta joutua nyt, tänä hetkenä, kun hän oli saavuttamaisillaan kauvan uneksitun onnensa huipun, — nyt, kun oli vain muutama askel siihen hallitsijatuoliin, jonka hän tahtoi vallata, joutua yleisön juorujen ja häväistyslaulujen esineeksi, — siitä hän kaikkein enimmän koetti itseään suojella. Sillä hetkellä täytyi siis tuo mies, jonka hallussa oli tämä kauhea salaisuus, saada taipumaan tai tehdä vaarattomaksi.
Sentähden oli ritari vaiti, kun Hollinger oli lopettanut kertomuksensa, ja viha hänen katseessaan oli väistynyt ilmeen edestä, joka vivahti suruun.
"Niin on asian laita", lisäsi Hollinger, "ja minusta näyttää nyt, etten paremmin voi olla Niilo-herralle hyödyksi, palkinnoksi kaikesta siitä rakkaudesta, jota hänen luonansa olen saanut osakseni, kuin sanomalla teille, herra Eerik, että mitä Niilo-herra tahtoo, sitä täytyy teidänkin tahtoa, jollette halua nähdä sukuanne häväistävän ja ivattavan, ja arvelenpa teidän helposti huomaavan, että teidän on turhaa niin ollen ajatella mitään valtaa Ruotsissa… Älkää paheksuko, herra Eerik, mutta te tiedätte hyvin, kuinka vähän sitäpaitsi rahvas voi teitä suvaita… Jos nyt tämä asia tulee sen lisäksi, niin on teidän valtanne kokonaan lopussa ja vaikka saavuttaisitte kymmenen voittoa yhtä varmaan kuin yhden!"
Hetken äänettömyyden perästä vastasi Eerik-herra:
"Reipas ja kelvollinen palvelija sinä olet… tahtoisinpa pitää sinua omassa palveluksessani… mutta ymmärrät kai, että nyt sinun täytyy jäädä vangikseni, niin mielelläni kuin antaisinkin sinun palata Niilo-herran luokse."
"Siinä tehkää, niinkuin hyväksenne näette… mutta sen verran tahdon sanoa teille, että jos jotakin minusta riippuu, niin tulee se, mitä te tahdotte välttää, tapahtumaan kaikissa tapauksissa…"
"Niinmuodoin et pääse koskaan vapauteen!"
"Tahdotte panna minut hengiltä… te ette tunne Hollingeria ettekä ketään muutakaan Niilo Sturen miehistä, kun niin puhutte. On oleva suurin onneni uhrata henkeni hänen puolestaan. Ja te… te ette voita sillä mitään."
Herra Eerik vaipui tuon kuultuaan syviin ajatuksiin, ja kun Olli Råd hetken perästä taas astui sisään, antoi hän viedä nuo molemmat miehet takaisin vankeuteen. Päätöksen miehiin nähden voi jättää toistaiseksi. Tuolla voittaisi hän kuitenkin sen, että asia pysyisi salassa siksi, kun olisi ratkaistu se kysymys, joka sillä hetkellä täytti kaikki hänen ajatuksensa ja koko sielunsa. Nyt täytyi hänen päästä päämaaliinsa, tai hän ei koskaan sinne pääsisi.