Hän oli sitten kauvan sulkeutuneena Olli Rådin kanssa ja neuvotteli hänen kanssaan mitä nyt olisi tehtävä.
Mutta kun hän viimeinkin ilmaantui naisten puolelle, oli hän kokonaan se kohtelias ritari, joka hänen tapansa oli olla, ja hän herätti rouva Briita Steenintyttäressä mitä vilkkaimman ilon, kun ehdotti hänelle, että rouva hänen saattamanaan suorittaisi matkan Uplantiin. Ingeborg seuraisi myöskin mukana, siitä oli Helena-rouva sopinut Briita-rouvan kanssa. Hänen tarvitsi päästä ulos Tukholman umpinaisesta ilmasta, ja kun asia esiteltiin herra Eerikille, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan.
Elokuun 31 päivänä aamusella kulki monisatainen ratsujoukko kirkkaissa varustuksissa pitkin sitä tietä, joka pohjoisesta päin vie Upsalaan. Ne olivat herra Niilo Sturen miehiä, ja Kaarlo-kuninkaan sotalippu liehui eturivissä uljaana tuulessa. Ratsujoukon perästä kulki joukko nuoria talonpoikia.
Selvää oli, että ratsumiehet muodostivat päävoiman tuossa armeijassa, jossa ei ollut ratsastavia vuorimiehiä eikä muutoinkaan sitä rahvasta, joka edeltä käsin oli marssinut etelään tuon yhä enemmän kansalle rakkaaksi tulleen ritarin johdolla. Tuo armeija oli kuitenkin ikäänkuin vain etujoukkona oikealle suurelle talonpoikaisarmeijalle, jonka piti myöhemmin tulla perästä.
Niilo herra olisi varmaankin odottanut tuota, eikä hän muutenkaan olisi kiiruhtanut lähtöään Taalainmaasta; sillä hän huomasi hyvin hyvästi, ettei hänen asiansa kärsinyt mitään vahinkoa siitä, että hänen vihamiehensä — ja niihin kuului Eerik-herra aivan yhtä paljon kuin arkkipiispakin, koettelivat ja kuluttivat voimiaan toisiaan vastaan Mälarlaaksossa. Mutta nyt, kun oli tullut tietoja, että arkkipiispa oli tullut suuren armeijan kanssa, oli hänellä liian paljon pelissä, pysyäkseen rauhassa niin kaukana oikeasta tapausten näyttämöstä. Hän päätti sentähden kulkea etelää kohti ja jäädä odottavaan asemaan, siksi kun voisi saada kyllin suuren armeijan käydäkseen hyökkäykseen käsiksi ja viimeinkin täydellä todella karkoittaakseen pois kaikki nuo, jotka seisoivat Ruotsin kansan onnen edessä. Rahvas oli töissään pelloilla ja niityillä ja sen täytyi sentähden toistaiseksi jäädä kotiinsa. Sentähden muodostikin rahvaan sotajoukon pääasiassa nuoret talonpoikaisrengit vuorimiesmajoista. Ainoastaan muutamat harvat vanhemmat vuorimiehet ympäröivät ritaria itseään. Mutta hänen miehensä, luvultansa kolmesataa, kaikki kiiltävissä varustuksissa, muodostivat komean joukon.
Yksi niistä vaikeuksista, joita Niilo Sture kohtasi jalossa aikeessaan jatkaa ja päättää Engelbrektin työ, oli se seikka, että itse rahvas oli nyt jakautunut herrojen kesken; osa seurasi arkkipiispaa, tai oikeammin hänen puoltajiaan, etupäässä kansalle rakkaan piispa Kettilin reipasta ja uljasta veljeä, herra Eerik Kaarlonpoikaa (Vasaa), ja useat tottelivat myöskin herra Eerik Niilonpoikaa (Oxenstjernaa), joka piti hallussaan Örebron linnaa. Selitystä tuohon hajaannukseen saa kai etsiä siitä, että kaikki nuo herrat poikkeuksetta sanoivat puoltavansa Ruotsin asiaa. Kaikki esiintyivät he Ruotsin väreissä, eikä talonpoika voinut katsoa syvemmälle kuin pintaan. He kantoivat kaikki ruotsalaista leimaa, mutta ennenkuin kultaus oli kulunut, ei talonpoika voinut eroittaa vaskea oikeasta kullasta. Syy taas siihen, miksi taalalaiset niin uskollisesti alusta alkaen taipuivat Niilo Sturen puolelle oli siinä, että he tunsivat hänet ja rakastivat häntä aina hänen nuoruudestaan asti. Moni muisti hänet sitten Engelbrektin päiväin, vielä useammat olivat oppineet tuntemaan häntä silloin, kun hän marski Kaarlo Knuutinpojan lähettämänä oleskeli pitkät ajat Taalainmaassa valaisten heille kaiken sen kavaluuden, jota vanha Krister-herra käytti. Ja lopuksi hänen palvelijansa Erkki, joka oli syntynyt ja kasvanut Taalainmaassa, paljon vakaannutti ja vahvisti sitä rakkautta, joka niin syvälle juurtui taalalaiskansan sydämiin.
Mutta seurauksena siitä, mitä yllä on mainittu oli se, että Niilo Sturen työ tuli kaksinkertaiseksi. Hänen täytyi ensin ikäänkuin kohottaa omaa mainettaan, niin että muiden maakuntain rahvas oppisi tuntemaan hänet ja täydellä todella tahtoisi liittyä häneen, ja vasta sitten voi hän saavuttaa korkean tarkoitusperänsä asettaa ruotsalainen kuningas Ruotsin valtaistuimelle. Sentähden oli hänelle välttämätöntä käyttää mitä suurinta varovaisuutta samalla kun hänen myöskin täytyi osoittautua rohkeaksi ja voimakkaaksi. Yksi ainoa kompastus, ja kaikki olisi kadotettu. Sillä myöskin taalalaiset olisivat lopuksi, jollei hylänneet häntä, niin kuitenkin suuttuneet yritykseen, joka näytti ainoastaan tuovan mukanaan loppumattomia vaivoja, ilman mitään toivoa hedelmästä, ja vaaditaanpa silloin tällöin rohkeuden ylläpitämiseksi jotakin voimakasta tekoa. Kettil-piispa voitti ikäänkuin väkirynnäköllä rahvaan mielet. Onnellinen taistelu Harakerin kirkon luona oli kaksinkertainen voitto, sillä se lahjoitti hänelle kansan, myöskin alussa arvelevain taalalaisten sydämet. Niilo Sture ei vielä ollut saanut tilaisuutta sillä tavalla itseään kunnostaa. Hänen vaikutusvoimansa ja arvonsa oli enemmän noiden syvien, mahtavien Taalain jokien kaltainen. Se oli virta, joka pienestä lähteestä kasvoi ja laajeni vähitellen, ilman että sitä huomattiinkaan. Mutta tuo tyynen voiman arvokkaisuus vaati vastapainokseen voimanponnistuksia jopa väkivaltaisia murroksiakin, päästäkseen oikeaan valtaansa, niinkuin kosken kumiseva pauhu laajalti ympärilleen julistaa ja osoittaa joen vastustamatonta voimaa.
Hämärä tietoisuus tuosta, sekä välttämättömyys joka tapauksessa olla lähempänä päätapauksia, ne juuri saattoivat Niilo Sturen uskaltamaan tuota rohkeata marssia keskelle Uplantia, joka ei ollenkaan ollut hänelle ystävällinen. Hän turvautui siinä saamainsa tietojen luotettavaisuuteen, tietojen, jotka kertoivat, että arkkipiispan puoluelaisilla oli kyllin tekemistä läntisessä Mälarlaaksossa, ja hän toivoi saavansa Taalalais-armeijan ytimen luoksensa, siksi kun asiat olivat ehtineet kehittyä sille kannalle, että nuo voimat kääntyisivät häntä vastaan.
Niin kulki hän Upsalaa kohti, jonka tuomiokirkon korkea torni jo kaukaa oli näyttänyt tietä tuohon kaupunkiin, jossa murhapolttajalla ja petturilla oli arkkipiispanistuimensa.
Kun hän viimein ratsasti kaupunkiin (tämä tapahtui elokuun 31 päivän illalla) ja näki arkkipiispan talon, joka seisoi siinä synkkänä ja pimeänä monine ikkunoineen, katsellen alas häntä ja hänen miehiään, ei hän voinut estää ajatuksiaan lentämästä palavaan Penningebybyn. Nyt oli toki koston hetki tullut, ja ikäänkuin teroittaakseen hänen muistiaan sanoi Steen Sture, joka sinikeltaisine vöineen ratsasti hänen rinnallaan: