"Haluaisinpa, että arkkipiispa Jöns nyt olisi tuolla… arvelenpa, että hän silloin tahtoisi tekemättömäksi sen teon, jonka hän teki viime syksynä!"
Niilo säpsähti ja vaaleni. Mutta hän sanoi hiljaa ystävälleen:
"Pahoja ajatuksia liitelee täällä, Steen… älä kutsu niitä päivänvaloon… Jumala varjelkoon, ettei mikään alhainen kostotyö siitä, mitä minä yksityisesti olen kärsinyt, tahraisi meidän tarkoitustemme muistoa!"
Ja Steen-herra oli vaiti, kun huomasi, kuinka syvästi tuo muisto vaikutti hänen ystävänsä mieleen.
Mutta arkkipiispan palatsi oli luja paikka tuossa muutoin suojattomassa kaupungissa, ja sen tähden asettui Niilo siihen, samalla kun väki sijoitettiin ympäri kaupunkia.
Vaan iloisia ei olleet ne sanomat, joita Niilo-herra täällä sai kuulla. Tuskin oli hän tullut arkkipiispan taloon, ennenkuin asepoika ilmoitti, että eräs veranleikkaaja halusi puhutella häntä. Veranleikkaaja tuotiin heti sisään. Hän oli pitkä, laiha mies; hänellä oli kalpeat, uurteiset kasvot ja tummat läpitunkevat silmät.
"Antakaa anteeksi, ankara ritari", alkoi hän, "mutta koska minä ensi hetkestä kun kuulin teistä puhuttavan… ja olen aina ollut kansan ystävä, niin aina… rupesin teitä rakastamaan, ja koska minä sattumalta…"
"Asiaan, asiaan, mestari!" kehoitti Niilo, "aikani on kallista!"
"Jaha, niin katsokaas, asia on niin, että koska olin läheisyydessä, niin…"
"Niin tulit minun luokseni, ja…"