"E-ei, ankara ritari… e-ei, nähkääs minä olin Östanbrossa!"
"Ah!" huudahti Niilo ja katsahti vasta nyt tarkemmin puhujaa. "No niin, mitä sulla on kertomista Östanbrolta?"
Niilo oli heti Dal-joen yli tultuaan lähettänyt viisikymmentä miestä Hollingerin johdolla miehittämään tuon mainitun ylikulkupaikan Sag-joen yli, osaksi vakoilemista varten, osaksi jos mahdollista kokoamaan rahvasta, ja lopuksi saadakseen lujan yhdyssiteen Upsalan ja Brodden välille, joka vielä oli Vesteråsissa.
"Jaha, nähkääs, tiedot sieltä ovat… niin ne eivät ole juuri iloista laatua."
Ja hän kertoi jotenkin samaa, kuin Hollinger oli kertonut Ingeborgille.
Niilo Sturen katsanto synkkeni, ja hän kysyi äkkiä:
"Minne päin herra Eerik Kaarlonpoika kääntyi?"
Mutta siihen kysymykseen ei veranleikkaaja voinut vastata. Hän oli kiiruhtanut paikalta pois niin nopeasti kuin oli voinut, ja koska onni oli sallinut hänen tavata Niilo-herran, niin oli hän hyväntahtoisuudessaan tahtonut antaa hänelle nämä tiedot. Hän aikoi nyt asettautua Upsalaan.
Kun tuo synkkämielinen ja yksinkertainen veranleikkaaja oli poistunut, vaipui Niilo mietteisiin ja tarkasteli itsekseen asemaansa ja toiveitaan vastaan ja myöten, sitä mukaa kuin ne esiintyivät hänen mielikuvitukseensa. Hän huomasi täydellisesti asemansa vaaranalaisuuden, jos joku voimakas vihollis-armeija täällä tulisi häntä vastaan, ja hän teki itselleen kysymyksen, vetäytyisikö ajoissa takaisin, vai seuraisiko aikomustaan, että mitä tapahtuisikin, täällä odottaisi pää-armeijan tuloa ja marssisi suoraan Tukholmaan.
Silloin kuului arkkipiispan palatsin ikkunain alla kulkevain munkkien juhlallinen laulu, ja nuo syvät, juhlalliset sävelet valoivat hänen sieluunsa ihmeellistä voimaa, samalla kun ne kulettivat hänet mukanaan tuonne komeaan temppeliin, jonne munkit suuntasivat kulkuaan. Siellä tahtoi hän itsekseen päättää levottomat mietteensä ja Jumalan alttarin edessä jättää asiansa hänen huomaansa.