Hän pani hatun päähänsä ja meni ulos. Kadut vilisivät väkeä, ja useat pysähtyivät nähdessään tuon ylevän ritarin, jonka kasvoista loisti tyyni ja lempeä vakavuus, ja kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan kertoen tietojaan tuosta Taalainmaasta tulleesta ritarista.
Mutta munkit kulkivat hitaasti temppelin ovelle, ja ritari seurasi heitä.
Kirkon sisällä katosi tuo juhlallinen kulkue yhteen sivukuoriin, mutta Niilo meni suoraan pääkuorille, jossa Pyhän Eerikin hopea-arkku oli, ja jossa hänen pyhä lippunsa riippui, ikäänkuin kertomassa, kuinka jalous ja ylevyys voittaa suurimman voittonsa juuri kuolemassa. Sotalipun näkeminen saattoi ritarin sieluun elävän kuvan pyhimys-kuninkaasta, ja kun hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimaa ja lujuutta ja menestystä taistelussaan Ruotsin kunnian ja itsenäisyyden puolesta, niin tuntui siltä, kuin pyhä Eerik-kuningas olisi seisonut alttarin edessä ja täyttänyt rauhalla ja luottamuksella murheellisen mielen.
Sillä välin lähestyivät nopeasti eräiden kannuksilla varustettujen jalkojen askeleet ja pysähtyivät aivan alttarin lähelle ja kun rukoileva ritari nousi ylös ja katsoi taaksensa, seisoi valtionhoitaja, herra Eerik Akselinpoika, hänen edessään.
"Hauskaa tavata, herra Niilo!" sanoi hän, "hetket ovat kalliita, ja sentähden en ole epäillyt kohdata teitä täällä, varsinkin kun se mitä minulla on sanomista, paraiten tapahtuu tällä paikalla, josta kaikki tarpeettomat kuulijat ovat kaukana."
"Ja mitä tahdotte, herra Eerik?"
"Tahdon avata sydämeni ja puhua kanssanne niinkuin ystävän kanssa, joka on Ruotsin ensimmäinen ritari…"
"Sellaista puhetta olen aina valmis kuuntelemaan", vastasi Niilo.
"Mutta sanokaa minulle sitten ensiksi, mikä on ajatuksenne minusta…
Pidättekö minua vihollisenanne?"
"Sama kysymys sopisi kai minun oikeastaan tehdä teille… se, joka toimii vastoin Ruotsin parasta, se on viholliseni!"