"Ja sitä toivoakseni ei kukaan rehellinen mies koskaan voi minusta sanoa! No niin, herra Niilo, siispä on meillä yksi yhteinen lähtökohta, koskapa me kumpikin seisomme samalla perustuksella, ja sen päällä tahdon ojentaa teille käteni lujaan liittoon minun ja puoluelaisteni välillä toiselta puolen ja toiselta puolelta teidän…"
Niin syvä vakavuus oli puhujan koko olennossa, ja hänen sanansakin olivat jo itsessään niin tervetulleita Niilolle, että hän hetken oli valmiina uskomaan seisovansa päämaalinsa vieressä, ikäänkuin olisi saatu voitto, niinkuin olisi tapahtunutkin, jos niin paljon voimia olisi sulautunut yhdeksi. Mutta ei tarvittu monta sanaa lisää valtionhoitajalta, valaisemaan Niilolle vastakohtaa.
"Jos me pidämme yhtä puolta", jatkoi tämä, "te ja minä ja minun veljeni, niin ei mikään voima maailmassa voi meitä vastustaa! Me olemme herroina Ruotsissa, ja arkkipiispa ystävineen häviää yhtä helposti, kuin veljeni ajoi Eerik Niilonpoikaa Julitan kentän yli…"
Tuo voitto oli uutinen Niilolle, eikä Eerik-herra säästänyt kuvausvoimaansa tehdäkseen sen niin suureksi ja ratkaisevaksi kuin mahdollista. Kun hän oli lopettanut sen aineen ja uudestaan palasi päätarkoitukseensa, nimittäin heidän lähempään yhdistymiseensä keskenänsä lujaksi liitoksi tahi, niinkuin sitä siihen aikaan kutsuttiin, veljeydeksi, keskeytti hänet Niilo sanoen:
"Teidän veljenne voitto ilahuttaa minua suuresti, ja jos on vakava tarkoituksenne ruveta liittoon, josta minulle olette puhunut, niin saatte minut siihen taipuvaiseksi, sitä enemmän kun rauha ja lepo on silloin palaava ilman enempiä verenvuodatuksia ja Kaarlo-kuningas voi, milloin hyväkseen näkee, palata valtakuntaansa…"
"Kaarlo-kuningas", nauroi Eerik-herra, "mitä tarkoitatte, herra Niilo, emmekö keskustele tässä vilpittömästi keskenämme?… Sanonpa teille suoraan ajattelevani, ettei Kaarlo-kuningas voi kunnialla kantaa Ruotsin kruunua, ja sentähden… niin, minä tahdon avata sydämeni kokonaan teille, sillä te olette kyllin arvokas kuulemaan syvimmät ajatukseni tästä valtakunnasta ja sen parhaasta… täällä ei voi olla mitään kuningasta, kaikkein vähimmin syntyperäistä ruotsalaista! Miksi?… kysytte te… Siksi, että täällä on liian paljon mahtavia. Syntyperäinen ruotsalainen kuningas on sama kuin alituinen sisällinen sota. No niin, ulkomaalaista kuningasta haluan yhtä vähän kuin tekin ja kuka muu hyvänsä rehellinen ruotsalainen. Mitä siis on jälellä…?"
Niilo hämmästyi. Tuo oli samaa puhetta kuin viheriän ritarinkin, ja sen totuudesta oli hän itsekin varmasti vakuutettu, vaikka hän asetti tuon vanhan kuninkaan ikäänkuin sopivaksi muuttumiskohdaksi tuohon yhteiskuntajärjestykseen. Herra Eerik huomasi, että hänen puheensa vaikutti, ja jatkoi sentähden yhä vapaammin:
"Te ymmärrätte itse, herra Niilo… tahdon hallituksen ilman kuningasta, valtionhoitajan lainmukaisella vallalla, mutta ei suuremmalla kuin että hän ja valtakunta välttävät vaarat, jotka lähtevät kiihoittuneen kateuden salajuonista, ja nuo sisälliset sodat, jotka nyt, Jumala paratkoon, uhkaavat rikkiruhjoa kansan ja maan! Enkö ole oikeassa, herra Niilo, ja jos olen, niin miksi ei annettaisi puheesta syntyä todellisuutta, miksi emme yhdistyisi toisiimme?… Minä tahdon valtakunnanhoitajana myöntää teille ja veljelleni suuremman vallan, kuin mikään kuningas voi teille antaa, niin, miksi ette te voisi olla päällysmiehenä koko maassa täällä pohjoispuolella Mälaria, Vesterås pääpaikkananne, samalla tavoin kuin veljeni samalla vallalla olisi eteläisten läänien päämies, Kalmari pääkaupunkinansa…?"
Jos Eerik-herra olisi pohjaa myöten tuntenut sen miehen, jonka kanssa hän nyt keskusteli, ei hän koskaan olisi esittänyt noin loistavia toiveita. Nuo jo itsessään saattoivat ilman muuta Niilo Sturen haluttomaksi, joskin hän alussa näytti kuuntelevan puhetta kuningasvallan mahdottomuudesta Ruotsissa niissä oloissa, jotka Tanskaan yhtyminen oli muodostanut. Nyt hän kiiruhti valaisemaan Eerik-herraa tämän hairauksesta sekä Niiloon itseensä että rahvaaseen nähden..
"Te olette puhunut suoraan", sanoi hän, "ja sentähden saatte myös suoran vastauksen. Kaarlo-kuninkaan puolesta olen minä ja rahvas minun mukanani tarttunut aseisiin, ja ainoastaan hänen nimessään voimme yhdistyä, herra Eerik!"