Sanat lausuttiin niin täydellisellä tyyneydellä ja samalla niin syvällä vakaumuksella, että Eerik-herra huomasi heti mahdottomaksi jokaisen yrityksen saada aikaan muutosta.
"Mutta minä pysyn yhtä lujana päätöksessäni, kuin te omassanne", oli ainoa minkä hän lausui.
"Niinpä joudumme lopuksikin vihollisiksi, herra Eerik!" vastasi Niilo.
"Parempi on kuitenkin tyytyä vähempään sovinnolla, kuin pyytää kaikkea riidalla!"
Omituinen hymy levisi nyt Niilo Sturen kasvoille, samalla kun hänen katseestaan loisti puhdas itsetietoinen luottamus, lujan tahdon tuli.
"Olen tottunut niihin vaaroihin, joita olen kohdannut ja tulen kohtaamaan, herra Eerik", sanoi hän, "olen vihkinyt itseni kuolemaan, mutta kaikki täytyy minun voittaa, koko valtakunnan täytyy yhtyä minuun, sillä Ruotsin hajaannus on Ruotsin kuolo… Sentähden ei mikään houkuttele minua vähemmän kuin se, minkä te olette tarjonnut… Minun tieni kulkee kuninkaan luo, ja joka ei ole kanssani, se on minua vastaan. Tämä on vastaukseni, herra Eerik Akselinpoika!"
"Niinkuin tahdotte, herra Niilo… miekka ratkaiskoon välimme!"
Näin sanoen lähti Eerik synkkänä pois pääkuorista. Niilo katsoi kauvan hänen jälkeensä, kun hän poistui korkeitten holvien kautta, kunnes vihdoin pylväsrivit hänet peittivät. Senjälkeen lähti hän myöskin itse kirkosta.
VIII.
Sinikeltainen sotavyö.