"Hm!"
Veranleikkaaja näytti arvelevan itsekseen, ja jokainen kuluva silmänräpäys lisäsi kauheasti sitä levottomuutta, joka Ingeborgia vallitsi. Hän tuskin uskalsi hengittää, siinä tuuhean kuusen takana kätkettynä seistessään. Mitä tuo tyhmännäköinen mutta samalla viekassilmäinen mies itsekseen tuumaili, siitä Ingeborg ei voinut selville päästä. Ainoastaan sen näki hän selvästi, että se oli jotakin hänelle itselleen erittäin tärkeää, sillä muussa tapauksessa ei hän silmänräpäystäkään olisi arvellut saattaa sanaa kuolevalta ritariraukalta hänen uskotulle ystävälleen.
"Hyvä!" sanoi hän vihdoin, "minä menen, mutta kuinka saan herra Niilon uskomaan, että tuon sanan tältä ritarilta? Niin paljon hän ei minua tunne, että lähtisi juoksemaan ainoastaan sanojeni perusteella, etenkin niin uskomattomassa asiassa, kuin tämä."
Hänen vielä puhuessaan, veti talonpoika esiin puukkonsa ja leikkasi poikki sinikeltaisen olkavyön, veti sen varovasti maassa makaavan ritarin alta ja antoi sen veranleikkaajalle.
"Kas tässä", sanoi hän, "on todistus sanoillenne, arvelen minä. Tämän olkavyön tuntee Niilo-herra hyvin, ja…"
Hän keskeytti hetkeksi, vielä kerran nopeasti miettiäkseen läpi sen suunnitelman, jonka oli varmaankin metsän läpi kulkiessaan tehnyt, sitten kun ensimmäinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, silloin kun hän näki ritarin sortuvan ylivoiman edessä, ja kun taistelun kulku jätti hänet niin turvattomana kohtalon omaksi.
"Tänne rannalle saatte tuoda Niilon", lisäsi hän sitten, "on tarpeetonta hänen tulla komeudella ja loistolla, minä tunnen herra Steenin jo vanhastaan ja tahdon hoitaa häntä oman mieleni mukaan. Täällä on Niilo-herraa vastassa luotettava mies, joka on johdattava hänet mökkiini!… Oletteko nyt ymmärtänyt minua, mestari Luukas?"
"Luulenpa ymmärtäneeni, mies hyväni!" vastasi veranleikkaaja,
"Niilo-herran pitää tulla yksinään."
"Hm!" mumisi talonpoika ja lisäsi hetken mietittyään: "oli aika, jolloin olin mahtavampi, kuin nyt näyttää; kuitenkin arvelen vieläkin olevani kylliksi mahtava ollakseni teille avuksi, jos hätä teitä kerran ahdistaisi ja te tarvitsisitte ystävän kättä avuksenne. Silloin tarvitsette sanoa vain sanan Flottsundin lautturille, ja apu on tuleva. Mutta kauvempaa, kuin kaksi tuntia keskiyön jälkeen en minä odota. Jos Niilo-herra tulee senjälkeen, niin on jo myöhäistä!"
"Voi sattua niinkin, ja kiitänpä teitä lupauksestanne… Tarkoitan tietysti, ettei ritari anna odottaa itseänsä!"