"Ei niin, ei niin, Svante veliseni… anna olla, minä tulen kanssasi!"
"Sinäkö…! Sinäkö, Mauri, joka tuskin siedät jalkaisi hiukan kostuvan!
Ei, sinut tahdon mukaani, Iliana-rouva, ja sinun pitää kertoa
minulle urheasta enostani, Tord-marskista, jonka miekankärjessä
Kaarlo-kuninkaan onni oli."
Poika loi tätä sanoessaan silmänsä maahan, kuin olisi jotakin sellaista sanonut, joka ei oikein sopinut hänen iälleen. Mutta äkkiä hän käänsi katseensa vanhempaan veljeensä.
"Jaha, sinä… niin sanoi viheriä ritari monesti, että niinkauan kuin urhokas marski eli, oli Kaarlo-kuningas turvassa, ja kun hän ei enää ollut taistelemassa, niin raukesi kuninkaan onni ja kruunu putosi hänen päästään… Tule, tule nyt, kuule, kuinka paimentorvi mylvii; luulen, että paimen Olli on saanut tapella suden tai karhun kanssa, mutta älä pelkää, minä otan kirveeni mukaani!"
Pojan puhe tuntui sekä hyvältä että katkeralta. Mutta Iliana-rouva teki hänelle mieliksi lähtein mukaan. Mauri ja Ingeborgkin menivät, joten Niilo jäi kahden kesken vaimonsa kanssa.
Kului hetkinen kummankaan mitään lausumatta, mutta Briitalla oli nähtävästi sydämellään jotakin, jota hänen oli vaikea lausua. Niilo huomasi sen ja kysyi syytä siihen.
"Niin", vastasi hän, "minä tiedän vähän lisää… Talonvouti tapasi erään David Pentinpojan miehistä, joka sanoi hänelle rosvon nimen."
"Ken hän siis oli?"
"Herra Iivari Akselinpoika!"
Läheinen sukulaisuus, joka oli tämän ja Briitan rakkaan ystävän, hänen kälynsä välillä. — Iivari-herrahan oli Iliana-rouvan setä — oli painanut raskaasti hänen sydäntään, ja hän oli ankarasti kieltänyt voutia ilmaisemasta kenellekään salaisuuttaan. Häntä itseään suretti, että ritari saattoi sellaista tehdä, vielä enemmän se tietysti surettaisi Ilianaa, arveli hän.