Arkkipiispan kätyri katsahti sinne, missä tuo kuolon houreissa oleva ritari makasi, ja hänen muotonsa oli katkera ja julma. Hän tarkasteli ympärilleen kaikille puolille. Ritarin sanat saivat hänet nähtävästi aavistamaan pahaa. Hän sysäsi voimakkaasti kirveen vartta lattiaan.
"Nyt eteenpäin, eteenpäin, Kaarlo-kuninkaan miehet!" kuului silloin ritarin huuto, "eteenpäin, eteenpäin, meillä on ne käsissämme, voitto on meidän!"
Silloin hymyili murhaaja pilkallisesti ja istuutui taas, niinkuin näytti täydellisesti tyyntyneenä kaikesta levottomuudesta, että kutsumattomia todistajia olisi läsnä katselemassa hänen töitänsä. Mutta Ingeborgille oli miehen läsnäolo ja käytös välttämättömänä ja terveellisenä vastapainona hänen sydämensä kehoitukselle unohtaa kaikki ja kiiruhtaa Steenin rinnalle.
Ja yö tuli yhä pimeämmäksi, ja tähdet loistivat yhä kirkkaampina. Vähitellen tuli tupa aivan hiljaiseksi, ja kuta enemmän Ingeborg ehti vapautua noista hyväilevistä kahleista, joihin hourailevan ritarin sanat ja varmuus siitä että hän oli tämän rakkauden esineenä uhkasivat sitoa hänen tahtonsa ja toimintavapautensa, sitä lujemmaksi juurtui hänessä päätös täyttää tehtävänsä. Hän tunsi silloin itsessään voiman, jota hän ei voinut selittää, hän tunsi itsensä onnelliseksi keskellä onnettomuuttaan ja hän katseli ihastuksella sitä kuolemaa, joka ainaiseksi yhdistäisi hänet rakastettunsa kanssa.
Hän laskeutui varovaisesti alas tuvan katolta ja hiipi pois polkua myöten sinne päin, mistä pian Niilo Sture oli tuleva. Aika joutui. Oli jo keskiyö ja kahden tunnin kuluessa oli kaikki tehty.
Yön hämärässä joutui hän sillä välin toiselle polulle, kuin hän oli kulkenut seuratessaan murhaajia, ja ennenkuin hän oli voinut aavistaakaan sen käsityksen mukaan, jonka hän oli saanut metsän ja tuvan asemasta, näki hän suuremman järven leviävän edessään. Se oli Ekoln, se vuono, johon Fyris-joki laskee, ja kaukana juuri silmän kantamana päässä näki hän erään veneen hiljaa liukuvan eteenpäin ja hänen mielestään sitä rantaa kohden, jolla hän seisoi. Oliko tuleva Niilo Sture tahi joku muu, sitä ei hänellä ollut aikaa ajatella. Mutta mikä etenkin sai hänet kiiruhtamaan takaisin, oli ajatus, että hän oli joutunut eksyksiin metsässä, ja niinkuin pelästynyt lintu kiiruhti hän etsimään tuota pientä mökkiä.
Se oli itse asiassa paljon helpompaa kuin hän kuohuvassa mielikuvituksessaan oli otaksunut. Hän ei ollut kulkenut monta askelta, ennenkun tornista puiden välistä eroitti nousevan savun. Juurikuin hän oli menemäisillään sille polulle, josta alkujaan oli eronnut, huomasi hän arkkipiispan kätyrin tapparaansa nojaten hiljaa kulkevan eteenpäin, tähystellen ja kuunnellen sitä tai niitä, joita hän odotti. Mutta kun ei ketään kuulunut, jatkoi hän kulkuaan, alussa hitaasti, sitten yhä reippaammin.
Niin saapui hän rannalle, jonne oli jättänyt veneensä.
Siellä pysähtyi hän taas ja kuunteli tarkkaan, ja niin varma oli hän siitä, ettei kukaan vieras seurannut hänen jälkiään, niin kokonaan oli hän sen huumauksen vallassa, jonka sai aikaan toivo hyvin toimitetusta tehtävästä, ettei hän olisi huomannut tuota kevytjalkaista neitoa, joka ei laskenut häntä näkyvistään, vaikkakin tämä tahtomattaan jollakin varomattomuudella olisi aikaansaanut häiriötä hänen ajatusjuoksussaan.
Hiljaiset aironvedot keskeyttivät äkkiä hänen odotuksensa ja hetken kuluttua näkyi eräs pää rantatöyryn yli.