"Aika joutuu", sanoi arkkipiispan kätyri, "mitä uutisia on sinulla?"
"Hitto vieköön, Niilo-herra on lähtenyt Upsalasta ja marssii itäänpäin!"
"Tiedustelematta ollenkaan herra Steeniä?"
"Niin!"
Kauhea kirous pääsi tuon toivossaan pettyneen miehen huulilta.
"Odota minua täällä, se on pian tehty!" huusi hän soutajalle, jonka pää taas katosi; ja niin lähti hän kiiruusti takaisin metsään.
Voimatta aavistaa, mitä nyt tulisi tapahtumaan, mutta ikäänkuin tuntien, että oli hetki käsissä, jolloin hän tarvitsisi kaiken sielunvoimansa täyttääkseen aikeensa, seurasi Ingeborg miestä, ja hän oli niin tyyni lujassa päätöksessään uskaltaa kaikki, että hän tällä hetkellä siinä suhteessa oli väkevämpi muutoin ylivoimaista vihollistaan.
Äkkiä pysähtyi mies. Ingeborg ei tiennyt, oliko hän saanut jonkin uuden ajatuksen tahi unohtanut jonkun kysymyksen, jonka hänen olisi pitänyt tehdä soutajalle, mutta hän käytti hyväkseen tilaisuutta aivan huomaamattomasti mennäkseen hänen ohitsensa, ja ennenkuin mies oli vielä lähtenyt liikkeelle, oli Ingeborg ehtinyt tuvalle, jonka oven hän aukaisi ja syöksyi sisään.
Siellä oli tuli sammunut, niin että huoneessa oli puolipimeätä. Ainoastaan hiilloksesta tuhkan alta levisi epämääräinen hämäryys, niin että juuri paraiksi voi nähdä kurjan vuoteen, jossa ritari makasi.
Ingeborg lankesi polvilleen hänen viereensä ja painoi suutelon alasriippuvalle kädelle.