"Sinä voit jäädä luokseni!" keskeytti hänet Niilo kiivaasti, mutta ilman mitään vihanmerkkiä, "täytyneehän minun ymmärtää sinun hyvä tarkoituksesi, vaikka en pidäkään niistä teistä, joilla sinä olet viisautesi saanut."
Niin sanottuaan meni hän ulos ja nousi hevosen selkään. Veranleikkaajan kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme, mutta ne olivat samalla niin täynnä ilkeyttä, että jos Niilo olisi sen huomannut olisi hän varmaankin ottanut sanansa takaisin.
Nyt ratsasti hän pois pappilasta, pää täynnä ajatuksia valtakunnasta ja vanhasta kuninkaasta, joka vielä viime kirjeessäänkin Niilolle lausui epäilevänsä tämän kykyä saattaa hänet uudestaan valtakunnan istuimelle.
Yksinään, nälkiytyneellä hevosella, kappaleen matkaa muun joukon takana, ratsasti mestari Luukas, veranleikkaaja.
Illalla seisoi Niilo Sture poltetun talonsa edessä. Hänen väkensä oleksi ympärillä olevissa taloissa, hän itse oli yksinään ratsastanut pois leiristä nähdäkseen sen paikan, jossa hänen onnensa oli kukoistanut ja jossa hänen vihamiehensä oli tahtonut musertaa hänen kalleimman omaisuutensa, ei taistelussa elämän ja kuoleman uhalla, vaan hiipien kavalasti, niinkuin käärme kiemurtelee ylös puunrunkoa pitkin ja läpi sen lehdekkään latvan metsäkyyhkysen kätkettyyn pesään.
Kuu oli korkealla taivaalla ja siroitteli hopeaansa yli metsäin ja järvien, ja sen loihtuvalossa rakensivat näkymättömät kädet mustat ja murretut muurit entiselleen, ja linna seisoi valmiina kauniimpana kuin ennen, ja laulua kuului sieltä sisältä ja leikkivät nuorukaiset ja neidot kulkivat taas ruusulehdon kukkamatolla.
On kangastuksia, jotka joskus ilmaantuvat miehen mieleen vietellen mitä houkuttelevimmalla tavalla, ja ne levittävät loistavat maalauksensa sielun silmien katseltaviksi useimmiten silloin, kun ollaan juuri paraassa kiihkossa uhraamaan kaikki elämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Siinä istuessaan ja katsellessaan noita rakkaita ja muistorikkaita paikkoja, juohtui Niilon mieleen, hänen tietämättä mistä, ajatus, että hänen onnensa olisi voinut kukoistaa rauhassa, että surut ja koettelmukset, joita niin suuressa määrässä hänen päälleen oli tulvinut, eivät koskaan olisi tulleet, jollei hän itse olisi ikäänkuin niitä esiin houkutellut. Eikö hän ollut sysännyt luotaan juuri niitä miehiä, jotka olivat kutsuneet häntä sille uralle, jossa ikuisesti kirkas taivas kohtasi hänen silmiään, minne hän vaan katsoi? Ja eikö hän vieläkin ollut samassa asemassa, niinkuin ritari, joka vaatii kaksintaisteluun juuri sen, joka on valmis ojentamaan hänelle voittajan palkinnon ilman taistelua, ilman verta ja kyyneliä?
Vastakkaisuus nykyisyyden ja sen välillä, mitä olisi voinut olla, epätietoisuus siitä, minkälaiseksi lopultakin ratkaisu oli tuleva sille yritykselle, jota hän nyt oli päättämässä, — tämä toisella puolen ja toisella helppous, jolla olosuhteet voisivat tasaantua ja palautua siihen asemaan, josta loihtunäky hänen kodistaan, semmoisena kuin se oli ollut alkuperäisessä tuoreudessaan, ikäänkuin oli kohonnut ainoastaan viettelemään ja uneen tuudittamaan hänen mieltänsä — siinä oli viettelys, joka nyt häntä kiusasi.
Ainoastaan sana, niin hän ja Akselinpojat perisivät sen vallan, joka oli väännetty pois arkkipiispan väkevästä kädestä, ja valta, kunnia ja rikkaus tulisivat olemaan loppumattomia. Tällaisessa muodossa kai sekin loihtujuoma, jonka kansanlaulu sanoo vuorenkuninkaan tyttären tarjoavan vastaantulevalle ritarille, tarjotaan miehelle, tässä äänilajissa kai nekin viettelevät harpunsävelet soivat, ja silloin on tarpeen hyvä neuvonantaja vierellä kuiskaamassa keinoa, jolla välttäisi viettelyksen. Mutta Niilo Sturella oli sellainen neuvonantaja. Hänen syvä rakkautensa maahansa ja luja luontonsa tekivät mahdottomaksi hänelle pettää nuoruuden lupauksensa.
Hän voi nähdä tuon ihastuttavan näön, hän voi kuunnella sävelten ihmeellistä sointua, mutta tämä ei koskaan voinut häntä vietellä. Ne vain ikäänkuin aukaisivat silmät näkemään korkeamman päämaalin, jota ilman hän ei voinut ajatellakaan, vielä vähemmin nauttia mitään todellista onnea. Ja tämä korkeampi päämaali oli hänen synnyinmaansa.