Voimakkaasti tempautui hän irti unelmista, joihin oli vaipunut, ja hänen katseensa kohosi maasta ylös taivaaseen, jonka loistava tähtivalo hopeoitsi hänen partansa.
Ja ikäänkuin seuratakseen ritarin sortumatonta rohkeutta ja hänen lujaa päätöstään uhrata Ruotsin puolesta kaikki, niin hyvin henkensä kuin omaisuutensakin, kuului kaukaa sumun keskeltä järveltä ääni, joka lauloi tuota yhä yleisemmästi tutuksi tullutta laulua hänen lankonsa murhasta:
"Isä, Poika ja Henki pyhä,
Ruotsia suojelkaa, varjelkaa yhä."
Niilo ratsasti nopeata ravia pois kartanolta, ja vielä illalla oli hänellä niin paljon järjestämistä, päättämistä ja neuvottelemista päällysmiestensä ja rahvaan lähettiläiden kanssa, että kauan viipyi, ennenkun hän voi panna levolle. Varhain aamulla oli hän määrännyt kokouksen lähiseudun rahvaan kanssa, neuvotellakseen ja tuumitellakseen vahvistuksesta, jota hän tarvitsi, ennenkuin voi lähestyä Tukholmaa, jossa vielä, mikäli hän tiesi, arkkipiispa oleksi tanskalaisen laivaston ja piiritysarmeijan kanssa.
Paljon ennen auringon nousua, nousi Niilo taas hevosen selkään ja lähti käräjäpaikalle, jossa kokous oli pidettävä. Usva lepäsi vielä läpitunkemattomana laaksoissa, ainoastaan kukkulat kohosivat siitä niinkuin saaret merestä. Mutta tuuli puhalsi raittiina pohjoisesta ja pani sumun liikkeeseen, niin että se pian pitkinä jättiläishaamuina revityin viitoin leijaili pois niityiltä, ikäänkuin ahdistettuna peläten päivän valoa ja leikkiä, joka täydellisesti hajoittaisi ja karkoittaisi sen.
Tie, jota Niilo ratsasti, kulki aivan rannan kallioita vasten loiskivan meren rantaa pitkin. Käräjäpaikkana oli Frötuna, joka oli Norrtälje-lahden eteläpuolella, ja Niilo oli kulkenut tuota muinoin niin rakasta tietä alas merenpartaalle, jossa hän kerran Tordin, Ilianan ja Briitan kanssa oli laskenut maalle. Sieltä kulki hän rantaa myöten pohjoiseen ehtiäkseen varhain Ösbyhyn ja Holmiin, jotka kartanot olivat kauvempana idässä Frötunan pitäjässä, joiden omistajat hän tahtoi saada mukaansa käräjille.
Meri aaltoili yhä levottomampana ja aallot huokailivat raskaasti loiskiessaan rantaa vasten. Mutta kaiken tämän yli valoi aamurusko omituisen värinsä, ja honkien latvat notkistuivat, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet tervehtiä päivän kuningatarta ja sitten taas uhkamielisesti vaatia lähestyvää myrskyä taisteluun. Kaukana meren vuonolla Solö saaren vierellä näkyivät ankkurissa olevan laivan mastot.
Niilo seisautti hevosensa ja koetti saada selville, kenen laiva oli; sillä hänen huomiotaan herätti mitä suurimmassa määrässä se, että laiva oli piilossa Solön takana. Hän oli juuri pienellä mäellä, jolla molemmin puolin kasvoi lehti- ja havupuita, ja hänen täytyi ratsastaa vähän matkaa takaisin tullakseen enemmän tasaisesti laskeutuvalle maalle, joka oli pohjana leveälle mereen viettävälle laaksolle. Hän voi mainiosti tarkastaa laivaa ja sen toimia, mutta oli itse kokonaan suojattuna samanlaiselta huomaavaisuudelta laivaväen puolelta. Silloin kuuli hän äkkiarvaamatta kaksi ääntä puhelevan juuri hänen jalkainsa alla. Hän koetti katsoa alas, mutta puut estivät häntä. Kuitenkin oli hän näkevinään peräkeulan siellä alhaalla olevasta veneestä.
"Elä usko sitä, merikarhu!… Hänen armonsa on tunnin kuluttua oleva laivalla", lausui toinen.
"Ja mitä tekemistä hänellä on sitten maalla?" kuului toinen vastaavan. "Tuuli puhaltaa hyvästi… olisi syytä olla tarpeettomasti viivyttelemättä hanketta. Musta Hanhi tuntee nämä väylät vanhastaan, vaikka se nyt purjehtii kuninkaallisen lipun alla!"