"Onko Hanhi ollut rajuilmassa näillä seuduin?"
"Ei juuri… mutta kun minä monta Herran vuotta sitten purjehdin Turun ja Tukholman väliä, oli minulla kerran matkustajana eräs korkea herra, jonka välttämättömästi piti poiketa suunnalta, hänen nimensä oli Bardenvleth, ja hänellä oli mukanaan rakastettunsa ja tämän ystävä. Niin laskimme me ankkuriin erään saaren luo, mutta sen sai ritari kalliisti maksaa, sillä siinä ollessamme tulivat vitaliveljekset ja veivät neidot mukanaan, ja ritari ei olisi pelastanut henkeään ellei hän olisi ollut hyppäävinään mereen… Kas, hän hyppäsi sukkelasti kääntyen kannen alle, mutta minä viskasin suuren kiven veteen, ja niin hän muka upposi pohjaan… Sillä kertaa petin minä noita kirotuita Jumalan ystäviä."
"Hyvä, hyvä, laivuri!" keskeytti toinen ääni. "Arvelenpa, ettei täällä nyt ole mitään vaaraa, vaikka minäkin haluaisin, että maallakäynti olisi jo suoritettu."
"Ja mitä hän sitten haluaa, tuo teidän korkea herranne?"
"Kenties tahtoo hän nähdä, voisiko hän mennä tässä lähellä olevaan Björnön saareen… tahi kenties haluaa vain viimeisen kerran käydä siinä talossa, jossa hän lapsuutensa ajan oleksi… Minä en voi tietää herrani ajatuksia, mutta sen olen minä pannut merkille, että tämän matkan tekee hän vielä enemmän pakosta, kuin sen, kun hän viimeksi lähti valtakunnasta, vaikka se tapahtui kahleissa."
"Hm!" mutisi laivuri, "niin kuten sanot, herrain matkoja ja tekoja on alhaisten vaikea ymmärtää!"
Niilon oli vaikea käsittää, mitä tässä oli tekeillä tahi kenestä miehet puhuivat. Että se oli korkea-arvoinen herra sen voi hän ymmärtää siitä kunnioittavasta tavasta, jolla he puhuivat hänestä, ja samoin, että hän aikoi tuolla vanhalla aluksella, jonka Niilo oli tuntevinaan raskaasta muodostaan ja leveästä kömpelöstä kaarestaan, jättää Ruotsin valtakunnan jonka hän kerran ennenkin oli jättänyt, vaikka silloin kahleihin kytkettynä. Olisikohan se…?
Hän ei uskaltanut lausua ajatustaan, niin valtavasti vaikutti häneen se ja kaikki, mikä oli ja minkä täytyi olla sen yhteydessä. Mutta kun hän katsahti ylös kallion reunasta jonka alla puhelevat miehet olivat, seisoi hänen ajatuksensa ilmi elävänä ja ruumiillisessa muodossa hänen edessään. Hän vei nopeasti käden silmilleen, ikäänkuin koetellakseen, oliko tuo vain haave, näköhairahdus, tahi teroittaakseen katsettaan voidakseen oikein tarkkaan nähdä näyn.
Toisella puolen yllämainittua niittyä aivan meren rannalla kohosi hyvin omituisesti muovailtu korkea kallio. Tiheämetsäisestä ympäristöstä kohosi kallio kylmänä ja jäykkänä, muodostaen ylhäällä kömpelön möhkäleen, joka etäältä näytti kamalannäköiseltä päältä. Mereen pisti paasi niin tasainen ja sileä, että olisi voinut luulla sitä ihmiskäden tekemäksi, mutta reunoiltaan sitävastoin ympärinsä rikkirunnottu, niin että terävät piikit näyttivät hammasriviltä. Viistossa tämän paaden yläpuolella oli toinen, jolla kasvoi muutamia puoleksi kuivettuneita mäntyjä. Kokonaisuudeltaan näytti tuo aamuruskon valossa lohikäärmeen päältä, joka suomuista loistavine kauloineen pisti metsän yli, ja jonka avoin kita syöksyi tulta ja liekkiä.
Aamurusko valaisi nimittäin koko loisteellaan tuota kauheata kitaa, joka sentähden paistoi veripunaisena taivaan vaaleata sineä vasten.