Ja keskellä tuota kitaa näkyi terävät piirteet miehestä, joka seisoi siinä pää alas painuneena ja kädet ristissä rinnalla.
Hän oli Ruotsin arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjerna.
Kokonainen parvi ajatuksia välähti Niilo Sturen päähän nähdessään vihamiehensä. Kaikin tavoin koetti hän löytää otaksuttavaa selitystä tämän äkilliseen ilmestymiseen. Tuliko hän koettamaan Roslagenin kautta tunkeutua maahan ja uudestaan yrittää onneansa taalalaisten kanssa, jotka kerran seurasivat häntä niin uskollisesti ja tekivät hänet niin voimakkaaksi, ja tapahtuiko tämä sentähden, että hänet oli voitettu Tukholman luona, vai paljaastaanko sitä varten että hän voisi kiihoittaa rahvasta ja muodostaa vaaran Niilo Sturen selkää uhkaamaan, niin että tämä joutuisi kahden tulen väliin?
Ensiksi ei Niilo tahtonut uskoa sitä selitystä, joka kuitenkin oli noiden kahden miehen puheessa että arkkipiispa lähtisi pois valtakunnasta. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä valtaa, joka oli ollut hänen vihamiehensä käsissä, tuon miehen, joka oli kukistanut ja valtaistuimelle nostanut kuninkaita, ikäänkuin Ruotsin kruunu olisi riippunut vapaasti käytettävänä hänen arkkipiispansauvansa nenässä, ja joka mahtisanallaan oli tahtonut musertaa hänetkin. Nyt oli hän tullut koetellakseen tätä valtaansa uudestaan, täynnä kostoa ja vihaa, yhtä kovana ja tunnotonna kuin aina, ajattelematta ollenkaan synnyinmaataan, pitäisikö sillä olla itsenäinen olemassaolo vai pitäisikö sen särkyä ja pirstoutua kappaleiksi.
Mutta mitä tekemistä oli hänellä täällä alastomalla kalliolla
Ahvenanmeren rannalla?
Hän seisoi siinä luhistuneena ja kokoonvaipuneena, mutta ei sillä tavalla, kuin hänen lihaksistaan olisi voima lähtenyt, vaan päinvastoin sillä tavoin, kuin olisi ne puristuneet kokoon koko väkevyydessään, auttaakseen häntä uskaltamaan jättiläishypyn. Katse näytti vakoillen tähystelevän jotakin esinettä kaukaisuudessa, kenties Frötunan kirkkoa, joka näkyi sille paikalle, jolla hän seisoi. Kuvastuikohan ehkä hänen mielikuvitukseensa kuvat kuluneilta ajoilta, kun hän lapsena äidinisänsä, herra Krister Niilonpojan (Vasa), luona Björnössä monta kertaa oli kulkenut sitä maata, jota hän nyt katseli? — Miehet sanoivat niin, mutta Niilosta tuntui siltä kuin olisi hän pikemminkin tahtonut tallata jalkoihinsa ja kirota sitä paikkaa, jossa hänen lapsuutensa aika oli kulunut.
Sellainen katkeruus, sellainen kamala ja kauhea uhkamielisyys uhkui koko hänen olennostaan, kun hän nousi ylös ja ojensi kätensä, että itsekukin hänet nähdessään olisi samoin kuin Niilo selittänyt kiroukseksi ne sanat, joita hänen huulensa tällä hetkellä näyttivät höpisevän. Maa hänen jalkojensa alla tuntui polttavan, ja lohikäärmeen valtavat leukapielet liikkuivat, ikäänkuin olisivat tahtoneet sulkeutua ja musertaa tuon rohkean taipumattoman miehen.
Silmänräpäyksen kuluttua taulu muuttui. Arkkipiispa oli kadonnut.
Niiden tunteidensa valtaamana, jotka ensiksi täyttivät hänen sielunsa, painoi Niilo kannukset hevosensa kylkeen ja tahtoi kiitää alas tielle saadakseen valtaansa tuon vaarallisen miehen. Sillä tavoin hän olisi saanut täydellisen ylivallan ei ainoastaan tanskalaisista vaan myös heidän ystävistään, sekä sellaisista selvästi tanskalaismielisistä, kuin arkkipiispan suku, että niistä, jotka olivat sillä puolella vain osittain siten, että he ainakin vastustivat Ruotsin rahvaan tahtoa, niinkuin nykyinen valtionhoitaja.
Mutta äkkiä pidätti hän tulista ratsuaan, ja surumielinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Arkkipiispa näkyi tulevan metsästä lohikäärmeen pään juurella, ja vaikka hän näytti mahtavalta vielä voimattomuudessaankin, tuolla ylhäällä hirmueläimen kidassa seisoessaan, oli se kuitenkin turvaton mies, joka tuossa kulki rantaa pitkin ja lähestyi venettä.