Hetken kuluttua näki Niilo veneen lähestyvän laivaa, johon arkkipiispa ja molemmat soutajat katosivat. Heti senjälkeen levitti Musta Hanhi siipensä lentoon ja käänsi suuntansa etelää kohden.
Niilo jatkoi matkaansa ja tuli sovittuna aikana käräjille, joilla hänen asiansa menestyi mitä parhaiten. Talonpojat kuuntelivat häntä mielellään, kun hän puhui syntymämaan hädästä ja kehoitti heitä lähtemään mies talosta asettaakseen Kaarlo-kuninkaan uudestaan valtaistuimelle. Huutaen ja kätensä kohottaen lupasivat kaikki seurata tuota rakasta ritaria, ja parin päivän kuluttua sanoivat he olevansa valmiit marssimaan hänen kanssaan minne hän vaan viedä tahtoi.
Tyytyväisempänä kuin hän oli pitkään aikaan ollut, lähti Niilo puolen päivän aikaan Frötunan käräjiltä ja palasi majapaikkaansa Lännan pappilaan. Tiellä juohtui aamuinen näky uudelleen hänen mieleensä, ja hän koetti selittää itselleen, mistä syystä arkkipiispa oli poikennut tälle rannalle, joka kuitenkin oli kaukana siitä väylästä, jota hänen piti kulkea, jos aikoi lähteä ulkomaille. Pää oli vielä täynnä noita ajatuksia, kun hän laskeutui ratsultaan ja kuuli äänen tervehtivän itseään, äänen, joka tällä hetkellä oli hänestä mieluisempi kuulla kuin koskaan ennen.
Se oli Erkki, joka tuli Tukholmasta. Ne tiedot, jotka hän mukanaan toi selittivät täydellisesti kaiken sen, mikä koski arkkipiispaa, vieläpä sen lisäksi muitakin mitä tärkeimpiä asioita.
"Nyt on aika kiiruhtaa, herra Niilo!" sanoi hän, "ellette tahdo, että kaikki valuu käsistänne."
"Ei siihen kauvan viivykään, arvelen minä, ennenkun saamme nähdä
Tukholman kaupungin…"
"Arkkipiispa on paennut leiristään, herra, ja…"
Ilmoitus ei tehnyt Niiloon semmoista vaikutusta, kuin kertoja näytti odottaneen. Häntä kehoitettiin vain selvästi kertomaan kaikki mitä siitä tiesi, ja hän teki sen. Valtionhoitaja herra Eerik Akselinpoika oli samana yönä, kun Niilo-herra lähti Upsalasta, kaikessa hiljaisuudessa kulkenut veneillä Mälarin yli kaupungista Lindarön saareen ja hyökännyt tanskalaisten leiriin. Yllätys oli onnistunut odottamattoman hyvin. Sekä arkkipiispa että tanskalainen marski, herra Klaus Rönnow, olivat töin tuskin onnistuneet pakenemaan laivastoon, joka heti lähti merelle. Mutta sielläkin heitä ahdistettiin, ja niin suuri menestys oli Eerik-herralla ollut merellä, että kaikki laivat ja useita pienempiä aluksia joutui hänen käsiinsä, ja sen lisäksi kolmesataa vankia.
"Että arkkipiispa ja marski pääsivät sillä kertaa pakenemaan oli suuri vahinko", lisäsi kertoja, "ja kuinka se kävi päinsä, sitä ei kukaan tiennyt varmuudella sanoa. Kovin uskomattomalta kuuluu sekin, mitä eräs Eerik-herran miehistä kertoi, että hän muka erästä isoa laivaa valloitettaessa näki suuren veneen toiselta puolen laskeutuvan mereen ja epätoivoisella vauhdilla soutavan maalle päin…"
"Missä tuo suuri laiva valloitettiin?" kysyi Niilo, joka Erkin hämmästykseksi tuntui kiinnittävän enimmän huomionsa siihen, mitä hän piti vähimmän uskottavana ja minkä hän oli kertonut ainoastaan sentähden, että oli sen kuullut muilta. Sillä hänenkin mielestään oli paljon otaksuttavampaa uskoa jonkin ihmeen tapahtuneen, jonkun ylenluonnollisen sekautumisen inhimillisiin tapauksiin.