"Kaikki olisi nyt voitettu", sanoi hän, "jos herra Eerik Akselinpoika täyttäisi meidän tahtomme ja lähettäisi sanan ja kirjeen kuningas Kaarlolle ja pyytäisi häntä palaamaan valtakuntaansa. Silloin voisimme kaikki vetäytyä takaisin rauhallisiin majoihimme ja levossa ja rauhassa hoitaa peltojamme ja kotejamme. Ei ole kuitenkaan luultavaa, että voittaja lähtisi meidän asiatamme toimittamaan. Hän ei ole koskaan seisonut meidän puolellamme, hän ei ole koskaan sanonut olevansa Kaarlo-kuninkaan mies. Mutta me olemme lupautuneet asettamaan Kaarlo-kuninkaan jälleen valtaistuimelle, ja sitä varten, ainoastaan sitä varten olemme ryhtyneet taisteluun. Nyt on teidän sanottava, tahdotteko te lähteä minun kanssani Eerik-herraa vastaan häneltä kysymään, mikä hänen tarkoituksensa on, ja, jos hän on toista mieltä kuin me, miekka kädessä pakottamaan hänet mukautumaan meidän tahtoomme. Vai tahdotteko mieluummin odottaa kotona ja katsella, minkälaisiksi asiat lopulta kääntyvät? Mitä minuun ja taalalaisiin tulee, niin tahdomme me kulkea eteenpäin, kunnes olemme täyttäneet lupauksemme ja tervehtineet ja osoittaneet kunnioitustamme vanhalle kuninkaalle… Teihin siis, te Roslagenin miehet, minä oikeastaan käännyn kysymyksilläni."
"Me tulemme!" huusivat kaikki, ja kun melu oli vähän tyyntynyt, astui eräs vanha talonpoika esiin ja huusi: "me tahdomme marssia Eerik-herraa vastaan, olemme saaneet kylläksemme herrain vallasta! Johtakaa meitä, herra Niilo, ja me tulemme puhumaan miekoilla ja nuijilla valtakunnan ja kuninkaan vihollisille, jotta he ja kaikki kerrankin kuulisivat, että me talonpojat tahdomme elää Kaarlo-kuninkaan alla."
Talonpojan puhetta seurasi uusi suostumusmyrsky ja kaikki tunkeutuivat Niilon luo hänelle vakuuttaakseen intoaan seurata mukana taisteluun valtakunnan ja kuninkaan puolesta.
Sillä välin astui tupaan tomuinen ratsastaja, joka viisailla silmillään tarkasteli piiriä ympärillään. Häntä ei heti huomattu yleisessä mylläkässä, mutta vähitellen alettiin häntä tarkastella, ja tiivis piiri Niilo-herran ympärillä hajaantui, niin että mies pääsi hänen luokseen. Niilo tunsi hänet heti.
"Olli Råd!" sanoi hän. "Mikä on asiasi minulle."
"Tulen tuomaan sanan herraltani, herra Eerik Akselinpojalta!" alkoi mies.
Kaikki läsnä olevat hämmästyivät kuullessaan Eerik-herran nimen, ja että mies tuli hänen lähettiläänään. Mutta Niilo-herra kehotti häntä sanomaan asiansa. Olli seurasi käskyä ja kertoi tapauksesta Tukholman luona, jonka kaikki jo ennestään tiesivät. Sen jälkeen lisäsi hän:
"Nyt kulkevat Eerik-herran veli, herra Iivari, ja moni jalo herra hänen kanssaan merta myöten Enköpingiin laskeakseen siellä maalle ja kulkeakseen Upplantiin lännestä päin. Herra Eerik itse on tuleva etelästä ja te, herra Niilo, marssikaa te sinne idästä päin. Siten lopultakin tulemme musertamaan siellä olevan vihollisen. Nyt hän seisoo siellä voimakkaana ja luulee voittaneensa teidät niin kerrassaan, herra Niilo, ettette te enää uskalla näyttäytyäkkään."
"Kovin kuuluu kummalliselta tuo sinun ilmoituksesi, mies!" lausui Niilo hetken mietittyään. "Sen mukaan mitä herrasi sanoi minulle, kun viimeksi kohtasimme Upsalan tuomiokirkossa, en minä tiedä, voinko katsoa häntä toisilla silmillä, kuin vihollisena."
Olli Råd tuntui odottaneen tuota vastausta, mutta hän ei kantanut nimeään turhaan, ja huonosti hän olisi vastannut sitä luottamusta, joka hänellä oli herransa luona, ja jonka johdosta juuri hän oli katsottu sopivaksi toimittamaan tätä vaikeata tehtävää, ellei hän olisi osannut selviytyä siitä pulasta, johon ritarin sanat hänet saattoivat.