Paitsi palvelijan puhetta, veti kaksi muutakin voimaa Eerik-herran mieltä samaan suuntaan. Toinen oli hänen veljensä Iivari, kuninkaan vävy; toinen Tanskan kuningas Kristian, joka paraikaa hävittäen ahdisteli tuon mahtavan suvun linnoja ja kartanoita Skånessa ja Blekingessä. Mahdotonta oli semmoisissa oloissa väkivallalla, vasten Niilo Sturea ja Ruotsin rahvasta, anastaa itselleen Ruotsin korkeinta valtaa.
Sentähden oli hänen Ollin kautta Niilo Sturelle lähettämänsä sana täysin rehellisesti tarkoitettu, vaikka se ei tosin estänyt noita suuria ajatuksia pysymästä pohjalla, valmiina uudestaan astumaan esiin, kun paremmat päivät tulisivat, joskin niitä saataisiin kauvan odottaa.
Nopeasti läheni täydellinen häviö arkkipiispan puoluelaisia. Kolmelta puolelta, niinkuin oli sovittu, hyökkäsivät liittoutuneet. Nuo uljaat ritarit, herra Eerik Kaarlonpoika (Vasa) ja herra Iivari Gren, huomasivat lopuksi olevansa aivan piirityksissä Nysätran metsässä Enköpingin ja Upsalan välillä. Heidät voitettiin perinpohjin ja ajettiin pakoon, jolloin he itse pakenivat etelään päin ja heidän joukkonsa hajaantui.
Herra Eerik Akselinpojalla oli Niilo-herran kanssa yhtymys, jossa päätettiin, että edellinen kutsuisi viipymättä valtakunnan kokouksen Tukholmaan päättämään Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta, samalla kun Niilo puhdistaisi maan vihollisista. Sitten Eerik-herra palasi Tukholmaan.
Niilo jätti taalalais-voudin Hannes Djäknin taalalais- ja helsinglantilais-joukon kanssa valloittamaan Krister Pentinpojan (Oxenstjernan) kartanoa, Salestaa, jota tämän veli David-herra puolusti. Itse hän kulki etemmäs länteen päin rangaistakseen Fjärdhundralandin rahvasta, joka oli pitänyt arkkipiispan ja valtakunnan vihollisten puolta. Siihen kului muutamia päiviä, ja sieltä oli hän aikeissa marssia Örebrohon, kun Hannes Djäkniltä tuli viesti kutsuen häntä Salestaan.
Siellä oli David-herra kerta toisensa perästä tehnyt epätoivoisia uloshyökkäyksiä, saavuttamatta pienintäkään menestystä. Niin pieni kuin piiritysjoukko olikin, niin ei hänen kuitenkaan onnistunut murtaa sitä, ja sitä kiivaampana hehkui David-herra vihasta ja harmista. Veljensä häviö, joka jo sellaisellekin miehelle kuin David, jolla ei ollut tapana ruveta liikoja mietiskelemään, näytti aivan varmalta, mutta vielä enemmän menestys, joka oli seurannut vihattua Niilo Sturea, jonka koston hän sitä paitsi tiesi uhkaavan häntä — kaikki tämä saattoi ritarin semmoiseen mielen häiriöön, että hän vähemmän kuin koskaan ennen saattoi punnita asemaansa ja mahdollisuutta vieläkin pitkittää taistelua. Tämä oli hänen ainoa ajatuksensa, ja hänen viinistä ja oluesta hämmentyneissä aivoissaan ilmestyi vähän väliä kuva totisesta ritarista, joka kerran oli ollut hänen vallassaan, vaan sitten päässyt hänen käsistään. Ja vielä enemmän vimmastutti häntä se seikka, ettei hänen ollut onnistunut päästä tähän käsiksi, niin viekkaasti kuin olikin menetellyt, esimerkiksi viime jouluna Gestriklandissa.
Mutta hänen harminsa ja vihansa eivät ensinkään häntä hyödyttäneet. Päin vastoin kävi yhä selvemmäksi, että hänen täytyi luovuttaa linna, ja niin paljon kuin se häntä suututtikin, täytyi hänen kuitenkin siihen mukautua. Hän lähetti sanan Hannes Djäknille, että tahtoi jättää linnan herra Eerik Akselinpojalle, mutta taalalaisvouti sanoi siihen ei, ja lähetti hakemaan Niilo-herraa.
Tämä saapui muutamien harvojen miesten kanssa eräänä iltana leiriin, ja saatuaan tietää asiain tilan, ratsasti hän seuraavana aamuna linnan portille ja pyysi saada puhutella herra Davidia. Aamu oli kaunis ja aurinko valaisi loisteellaan ritarin kirkasta varustusta ja mustia ja valkoisia höyheniä hänen kypäränsä töyhdössä. Vähän matkan päässä hänen takanaan seisoi Hannes Djäkn muutamien aseenkantajien ja taalalaisten kanssa.
Hetken päästä ilmaantui herra David muurille. Hän ei näyttänyt ollenkaan alakuloiselta, vaan kantoi päätään yhtä korkealla kuin ainakin, ja veristävillä silmillään katseli hän halveksien ritaria ja hänen seuruettaan. Niilon valtasi ehdottomasti halveksuminen tuota miestä kohtaan, joka oli ollut valmis niin epäritarilliseen tekoon ja nyt kuitenkin esiintyi vertaistaan kaipaavalla julkeudella. Mutta hän hillitsi itsensä ja ajatteli mielessään, kuinka hän nopeimmasti saavuttaisi tarkoituksensa.
"Minulle on sanottu, herra David", huusi hän sentähden ylös muurille, "että te olette taipuvainen sovintoon, ja sentähden olen kiiruhtanut tänne, ettemme tarpeettomasti kuluttaisi aikaamme."