"Ha-ha-ha!" nauroi David-herra, "tosin olen taipuvainen sovintoon, mutta olen sanonut tahtovani sopia asiasta toisenlaisen ritarin kanssa kuin te olette, Niilo-herra, ja minä pysyn sanassani!"
"Nyt on asia kuitenkin niin, että teidän täytyy luovuttaa Salesta minulle, tahi otan minä sen väkirynnäköllä!" huusi Niilo, välittämättä ritarin loukkaavasta puheesta.
"Ei koskaan!" huusi David-herra takaisin. "Osaan paremmin kunnioittaa kilpeäni, kuin että laskisin sen alas sellaisen pelkurin edessä kuin Niilo Sture!… Ha-ha-ha, pitäisihän teillä olla hampaat kielenne edessä, teillä, joka olette kärsinyt häväistyksen häväistyksen perästä ja samalla kulkenut narrin miekka sivullanne."
Niilo sävähti tulipunaiseksi kuullessaan tuon puheen, joka luonnollisesti osaksi tarkoitti hänen häväistystään Kaarlo-kuninkaan ensimmäisinä hallitusvuosina, jolloin todellakin suuri osa Ruotsin herroista ja miehistä piti Niilo Sturea pelkurina, koska hän ei samoin kuin monet muut tahtonut kohottaa miekkaansa kuningastaan vastaan. Osaksi tahtoi tuo häpeämätön David-herra, jos mahdollista, saattaa jalon vastustajansa varjoon oman joukkonsa edessä. Mutta se ei ollenkaan onnistunut. Niilon takana seisovat miehet hehkuivat vihasta tuota suuripuheista ritaria kohtaan.
"Vielä kerran kysyn teiltä, David Pentinpoika, tahdotteko luovuttaa minulle linnan?" kysyi Niilo, tuskin voiden enää hillitä oikeutettua vihaansa, ja kun hänen vastustajansa kasvoilta yhä selvemmin paistoi pilkan hymy, lisäsi hän: "Älkää luulko, että minä tulen käyttämään valtaani teidän yli samalla tavalla kuin te, kun vastoin kunniata ja ritaritapoja petollisesti veitte minut vankina Ekolsundiin… mutta älkää myöskään pakottako minua valloittamaan tätä linnaa väkirynnäköllä, sillä Jumalan kalliin veren kautta, minun miekkani on silloin tekevä koston työn, jota kauvan olen janonnut."
Raaka naurunhohotus kuului muurilta, herra David nosti kätensä ja silmänräpäyksen kuluttua lensi sotakirves vonkuen ilman halki ja sattui Niilo Sturen kypäriin, niin että höyhentöyhtö katkesi ja putosi maahan.
Silmänräpäyksessä seisoi Erkki Niilo Sturen rinnalla. Hän oli niiden harvojen joukossa, jotka olivat läsnä tässä kohtauksessa, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt tointua suuttumuksesta, jonka vihollisen ritarin teko nosti, oli hän temmannut itselleen jousen ja juossut esiin. Mutta hänen esimerkkinsä herätti heti muutkin toimeen, ja ainakin kymmenen jousta viritettiin opettamaan ritaritapoja pelkurille linnanpäällikölle.
Tämä hävisi kuitenkin muurin taakse, katseltuaan ja nautittuaan heitostaan, niin että nuolet lentivät hänen päänsä päällitse, mutta vinkuivat kuitenkin hänen korvissaan semmoisella äänellä, että ne hyvin panivat hänen ymmärtämään, mitä rehelliset miehet arvelivat hänen teostaan.
Niilo-herra kääntyi aivan tyynesti väkensä puoleen ja käski heidän rientää leiriin kiiruhtamaan väkeä hyökkäykseen.
Ja kauvan ei viipynyt ennenkuin aseenkantajat ja talonpojat tulivat; torvet soivat, ja ennenkuin David-herra oli oikein voinut tointua verrattomasta ilostaan, jonka hänen pilansa vihollisen kanssa oli aikaan saanut, oli hänen halveksittu vihollisensa vienyt joukkonsa kaivosten ja nostosillan yli, ja kirveitten iskut, kun ne mursivat linnanporttia, olivat ikäänkuin jatkona sille voitolle, jonka vinkuvat nuolet olivat alkaneet.