Hollinger oli silminnähtävästi tehnyt syvän vaikutuksen pojan vilkkaaseen luonteeseen, ja hän olikin reippautensa ja iloisen, pelottoman olentonsa kautta aivan pikku Svanten mieleinen mies. Briita-rouvakin piti hänestä paljon, ja kun pojan kautta puhe kääntyi häneen, kysyi hänkin, eikö mitään oltu tehty aseenkantajan takaisin löytämiseksi.
"En muuta voi tietää", vastasi Niilo moniin kysymyksiin, "kuin että tuo lemmon mies on kaatunut näissä taisteluissa. Hän ei ollut niiden joukossa, jotka joutuivat vangiksi Östenin sillalla. Minä kysyin itse siitä herra Eerik Akselinpojalta, eikä hän tiennyt minne nuo reippaat miehet olivat hävinneet. Minulle oli ilmoitettu, että herra Eerik oli pelastanut heidät Eerik Kaarlonpojan käsistä, ja että heidät oli viety Tukholmaan, mutta siitä hän ei tiennyt mitään."
"Se on tuleva minun asiakseni!" huudahti Svante innokkaana katsoen jäykästi ja lujasti eteensä viisailla loistavilla silmillään, "minä en laske irti lankaa ennenkuin olen saavuttanut kerän!"
Vanhemmat pitivät tuota leikkinä eivätkä panneet enempää huomiota siihen. Mutta Svante tarttui veljeänsä käsivarteen ja sanoi taluttaen häntä erään ikkunan luo:
"Saatpa nähdä, Moritz, että minä löydän Hollingerin… Tuo ilkeä Hammarstadin rouva on taas liikkeellä, mutta minä olen löytävä tien hänen setänsä, Eerik-herran tykö, luota vaan siihen, Mauri!"
Moritz hymyili lempeästi uljaalle veljelleen, mutta tuskinpa kiinnitti hän sen enemmän, kuin vanhempansakaan, huomiotaan hänen sanoihinsa.
Ingeborg ei näyttäytynyt koko iltana. Hän näytti kokonaan sortuneen tuskansa alle. Tosin oli tuo arka hurjuus hävinnyt, mutta sen sijaan oli hän vaipunut liialliseen surumielisyyteen. Mitään selitystä siitä, mikä oli saanut aikaan hänen onnettomuutensa, oli häneltä itseltään mahdoton saada.
Niilo toivoi kuitenkin vangitulta David Pentinpojalta saavansa selvyyttä tuohon kammottavaan pimeyteen, joka peitti tätä asiaa.
* * * * *
Kuninkaan huoneista Tukholman linnassa loisti valo, ja Norrmalmin rannalta voi nähdä ihmisiä liikkuvan edes takaisin siellä sisällä. Porvarit, jotka kulkivat pitkiä siltoja myöten kaupunkiin, olivat noiden liikkuvien varjojen joukossa vähän väliä näkevinään kuningas Kaarlon pitkän, vaikka nyt jo kumaran vartalon. Ja he hymyilivät tyytyväisinä ajatellen kaikkia niitä muutoksia, joita valtakunnassa ja Tukholman linnassa oli tapahtunut, siitä lähtien kun tuo vanhus ensimmäisen kerran astui linnan sisään ja vietti häitään kauniin ja unohtumattoman Kaarina-kuningattaren kanssa.