Isänmaan itsenäisyys oli Niilo Sturen päämaali, ja sen saavuttamiseen antautui hän kokonaan, se oli hänelle niin täydellisesti korkein ja jaloin tarkoitusperä, että hän voi iloita ja tuntea itsensä onnelliseksi tietäessään isänmaan asian menestyvän, vaikkakin voitonseppele, joka oikeastaan olisi kuulunut hänelle, otettiinkin pois ja annettiin toiselle. Tuon itsensä hillitsemisvoiman, tuon kyvyn sankarillisesti uhrata ei ainoastaan henkensä, vaan myöskin sydämensä oikeutetut vaatimukset tunnustuksesta ja kunnioituksesta urotöiden luonnolliseksi palkaksi — tuon taidon oli hän oppinut. Koko hänen elämänsä oli ollut ikäänkuin alituisesti jatkuva harjoitus tuossa taidossa. Siinä onkin hänen suuruutensa ja etevämmyytensä aikansa miesten joukossa. Hänessä vaikutti Engelbrektin henki, jonka täytyy hänen muistoonsa yhdistää jälkimaailman rakkauden yhtä suuressa määrässä kuin kaikkien niiden rakkaus, jotka olivat hänen eläessään lähemmässä yhteydessä hänen kanssaan.
"Kas tässä!" sanoi Briita-rouva ja antoi miehelleen kirjeen kuninkaalta, joka oli saapunut päivää ennen, "tässä lähettää kuningas sulle tervehdyksensä, ja voit uskoa, että minä palan halusta kuulla sen sisällön."
Niilo otti kirjeen, aukaisi sen, ja hänen silmänsä kostuivat sitä lukiessaan. Vanha kuningas pyysi häntä syvimmillä rakkauden ilmauksilla heti kiiruhtamaan Tukholmaan. Hän halusi saada sanoa hänelle jotakin, joka kauvan, liian kauvan oli ollut hänen sydämellään, mutta jota lausua hänellä ei tähän saakka ole ollut valtaa. — Briita-rouva ja lapset pitäisi olla mukana, se oli kuninkaan nimenomainen toivo.
Niinpä oli ilo ylimmillään tänä iltana Vesteråsin linnassa. Ainoastaan yksi ajatus esti onnen olemasta aivan täydellisen, se oli ajatus Steen Sturesta, ja ellei ritarin asia olisi niin uskollisissa ja luotettavissa käsissä kuin Brodden, ei Niilo itse olisi antanut itselleen yhtään lepoa, ennenkuin olisi saanut varmuuden ystävänsä kohtalosta.
Mutta Broddesta ei oltu vielä kuultu mitään.
Ritarin pojat riemuitsivat ilmoituksesta, että saisivat tulla Tukholmaan ja nähdä kuninkaan, josta he olivat kuulleet niin paljon puhuttavan. Erittäinkin näytti Svante olevan hyvin riemuissaan ajatellessaan kaikkea sitä, mikä siellä tulisi tapahtumaan.
"Siellä tapaamme kai Hollingerinkin, isä?" kysyi hän silmät loistavina.
"Jumala paratkoon, poikani!" lausui Niilo taputellen hänen päätään, "pelkäänpä sen toivon pettävän."
"Missä hän sitten on, isä?" jatkoi Svante kysymyksiään.
"Ei kukaan miehistäsi sitä tiedä… Onko joku onnettomuus häntä kohdannut?"