"Ritarille ei tapahdu mitään muuta kuin oikeus!" vastasi Iivari.
"Sitä en kysykään", sanoi Eerik hymyillen.
"Ajattelet kuninkaan testamenttia!"
"Niin… kuninkaan testamenttia… Jos tämä on alku, ei ole vaikea arvata loppua, ja sille, joka tahtoo seisoa eikä sortua ensi tuulenpuuskasta, on kuninkaan testamentti yhtä tärkeä ja tärkeämpikin kuin pyhä voitelu Upsalan tuomiokirkossa! Ajatteles, jos Niilo herra jo tänä iltana vaatisi minulta asemiestään, josta hän on jo kerta ennen minulle puhunut… Hänen pelkkä syytöksensäkin on tänä hetkenä enemmän painava kuin laillinen todistus!"
"Minä puhuttelen Niilo-herraa!" lausui Iivari kotvasen mietittyään. "Hän on ritarillinen mies, enkä tahdo mistään maailmassa luopua hänen ystävyydestään!"
Eerik-herra nyökkäsi myöntyen veljensä päätökselle, joka oli lausuttu kovemmalla ja varmemmalla äänellä kuin edellinen keskustelu, mutta samassa äkkäsi hän pikku Svanten, joka oli lähestynyt heitä ja seisoi nyt ihan veljesten edessä. Mauri oli salin toisessa päässä rouvien keskellä, ja hän saavutti hiljaisuudellaan ja kauneudellaan pian kaikkien mielisuosion.
"Isäni pitää myöskin teistä paljon, herra Iivari!" sanoi Svante ripeästi katsellen uljasta ritaria, joka aluksi kummastui huomattuaan pojan, mutta joutui kohta täyteen ihmetykseen havaittuaan pojan mielevyyden ja reippauden.
Heleä puna peitti Svanten posket ritarin läpitunkevan katseen edessä, sillä Eerik-herrakin silmäsi häntä nyt, mutta niin terävästi, ettei se ollut vaikutusta tekemättä.
"Minäkin pidän teistä, herra Iivari!" lisäsi hän, "ja tahdon tulla sellaiseksi mieheksi, että minustakin sanotaan samaa kuin isästäni ja teistä."
"Mitä meistä sitten sanotaan?" kysyi Iivari pannen kätensä pojan olalle.