"Niilo!" huudahti hän vihdoin rientäen avosylin sukulaisiaan vastaan, "Niilo… sinä jalo, uskollinen! Olen sinulle velassa, jota en voi maksaa, vaikka kruununi sinulle antaisin."
Hän veti ritarin luokseen painaen päätään hänen olkaansa vasten. Vaivalla saattoi hän pidättää itkun, joka tahtoi tunkeutua hänen silmistään ja huuliltaan.
Monet läsnäolevista, jotka olivat Niilon ystäviä ja jotka muistivat, kuinka kuningas oli ennen tätä ritaria kohdellut, eivät voineet pidättää kyyneliään nähdessään millä lemmellä hän nyt häntä kohteli. Mutta monen katse näkyi myöskin synkkenevän.
Kuninkaan silmät olivat kyyneliä täynnä, kun hän käänsi ne Briitaan päin, joka oli niin kalpeana ja vapisevana kuin vietäisiin häntä morsiustuoliin miehen kanssa, jota hänelle viekkaudella ja petoksella oli pakotettu puolisoksi, ja kun kuningas sulki hänet syliinsä painaen suutelon hänen otsalleen, puhkesi kyyneltulva hänen silmistään.
Pojat seisoivat vieressä katsellen. Mauri itki, mutta Svante katseli tiukasti kuningasta silmiin. Kuningas otti sormestaan kaksi sormusta antaen niistä yhden kumpaisellekin pojalle muistoksi tästä hetkestä Tukholman linnassa.
"Jumala soi siis minulle ilon", sanoi hän päästyään taas vihdoin tunteittensa herraksi, "ilon nähdä Ruotsin kuninkaana sinut luonani, kukkaseni…! Ja sinulle Niilo, sinulle… olen lähinnä Jumalaa siitä ilosta velassa!"
Hän otti Niilon ja Briitan kumpaiseenkin käsivarteensa taluttaen heitä läpi salin, ja ritarit ja rouvat ja neidot nousivat kaikki tervehtimään miestä, jota kuningas piti niin korkeassa arvossa. Oli kuin uusi päivä olisi koittanut tälle niin kauan syrjäytetylle ritarille. Hänen kunniansa ei tosin siitä karttunut, että kuningas antoi hänen niin tuta rakkautensa ja kunnioituksensa täydellisyyttä, eikä tämä kuningas myöskään ollut sellainen, joka voi mahtavaksi tehdä, ellei sen edellytyksiä jo ollut olemassa, mutta ihmiset ovat kaikkina aikoina olleet sellaisia, että he vähemmin katsovat varsinaista työtä ja sitä voitonseppelettä, jonka tehty työ itsessään tuo, kuin sitä ulkonaista tekoa, joka ei asiaan mitään lisää, vaan ainoastaan lausuu sen, joka jo on olemassa, ja jonka jokainen jo tietää. Tämä juhlameno on heistä kaikki kaikessa, elämä, jota se tarkoittaa, ei merkitse mitään — moni tuskin tietää siitä.
Jokainen tiesi, mitä tämä ritari oli kuninkaan puolesta tehnyt. Mutta kaikki hänen tekonsa ja toimensa, kaikki hänen taistelunsa, vaivansa ja voittonsa olivat kuin varjossa suoritetut. Ritari miehineen ja rahvassotureineen oli kuin nimettömiä varjoja, heistä ei paljon puhuttu, vaikka verta vuoti ja ihmishenkiä uhrattiin, missä he liikkuivat, ja vaikka he panivat itsensä alttiiksi sen puolesta, joka ihmiselle on korkeinta — maansa itsenäisyyden ja vapauden puolesta. Nyt päivä nousi kentän yli, nyt nähtiin sekä johtajat että sotilaat täydessä valossa. Niilo Sture tuli päivän sankariksi, kaikki halusivat Briita-rouvaa ystäväkseen, kaikki kokivat hyväillä hänen poikiaan, vaikkeivät muut kuin lähimmät sukulaiset tienneet edes heidän nimiään.
Kuningas asteli säteilevänä ja onnellisena salin läpi viereiseen huoneeseen yhä taluttaen Niiloa ja Briitaa. Ja silloin syntyi innokas sananvaihto ja neuvottelu kaikkein niiden kesken, jotka olivat isossa salissa.
"Miltä sinusta näyttää, veli!" lausui Eerik Akselinpoika Iivarille aivan hiljaa kuninkaan juuri poistuessa.