Kuningas katsoi sitä, ja hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja taasen vavahteli hänen ruumiinsa kuten äskenkin ovea avatessa. Vihdoin näytti hän voittavan liikutuksensa, lankesi polvilleen ja rukoili kauvan kädet ojennettuina mustaan ristiin päin.
Rukouksesta vahvistuneena nousi hän ylös ja tarttui saattajainsa käsiin.
"Pitkiä vuosia on kulunut", sanoi hän, "siitä kuin viimeksi kävin tässä huoneessa… En tahtonut nähdä sitä uudestaan, ennenkuin sinä olit rinnallani, Niilo… sillä vanhan herrasi täytyy tehdä synnintunnustuksensa sinulle. Ja tunnustukseni saat sinäkin kuulla, Briita, sinä joka olit kuningattareni rinnalla hänen kuolinhetkeensä asti!… Voi että olisin ennemmin, paljoa ennemmin täyttänyt hurskaan Kaarinani rukouksen… paljon olisi toisin kuin nyt on! Ja vielä tänäkin hetkenä tunnen itsessäni halua etsiä suojusta, jonka taakse voisin piiloutua."
"Te olette antanut minulle jo täyden hyvityksen, kuningas! Olette antanut minulle enemmän takaisin, kuin milloinkaan olitte minulta ottanut!" lausui Niilo lämpimästi koettaen katseellaan ja äänellään tyynnyttää liikutettua kuningasta.
"Entä katkeruuteni, kylmyyteni, karttelevaisuuteni… jota vielä oli mielessäni, sittenkin kun minun oli täytynyt tunnustaa tehneeni sinulle väärin, vieläpä silloinkin, kun huomasin sinut elämäni jaloksi pelastajaksi ja annoin kauniin sukulaiseni sinulle puolisoksi!"
"Mikä on tarvinnut kauan kasvaakseen, ei voi lyhyemmässä ajassa haihtua!" lausui Niilo.
"Ei, ei, Niilo!… Sepä syy onkin… olen ollut petollinen sinua kohtaan, Niilo, — se on aina luonut ylipääsemättömän kuilun minun ja sinun välillesi, joka kerta kuin sinut näin ja tahdoin sinua lähestyä ystävyydessä ja rakkaudessa kuten ennenkin. Paha omatuntoni… täydellinen tunnustus oli ainoa keino, jolla voin karkoittaa kirouksen sielustani. Mutta sitä tunnustusta olin aina liian heikko tekemään. Nyt olen tässä vankkana ja varmana vapisevin päin, ja nyt, kun ei tämä maailma enää houkuttele minua kuten ennen, saan voiman lausua ne vaikeat sanat… Niin heikko ja huono on rikas ja mahtava Kaarlo-kuningas ollut…! Köyhä ja voimaton kuningas sinulle nyt puhuu!"
"Kuningas, kuningas! Mitä olette voinut minulle tehdä, sen olette tehnyt hyväksi jälleen!" virkkoi Niilo puristaen kuninkaan kättä.
"En vielä, Niilo, en vielä!" änkytti kuningas. "Mutta nyt tahdon sen tehdä. Katso, herrasi ja kuninkaasi on kantanut sinun omaisuuttasi. Sen voiman lumoamana, joka asuu äidinisäsi kaulaketjussa, olen kantanut sitä pitkät vuodet, nauttinut valtaa ja kunniaa, ollut ihailtu ja kadehdittu, ja sen ohella olen aina tuntenut äänen rinnassani, joka sanoi: tämä ei ole sinun, se on varastettua!… Taikakorun kirous, Niilo, riisti minulta takaisin sen onnen, jonka se ensin antoi. Se tuotti minulle varjoystävyyttä sen todellisen ystävyyden sijaan, jonka työnsin luotani; se vaijenti paremman minuuteni, niin että näin näkemättä ja kuulin kuulematta… Enkä kuitenkaan voinut irtautua kahleistani! Kaarinani oli minun omatuntoni… mutta hänenkään rukoustaan en voinut täyttää!"
Kuningas peitti kasvonsa käsillään, ja syviä huokauksia tunki hänen raskaasta rinnastaan.