"Täällä, tässä huoneessa hän päästi viimeisen henkäyksensä, ja täällä hän rukoili minun puolestani, ja täällä — hänen kelmenneet huulensa lausuivat viimeiset sanansa, täällä tapahtui hänen viimeinen pyyntönsä minulle, jota hänen rakkautensa ei kuitenkaan sallinut hänen ääneen lausua, mutta se tarkoitti sinun kaulaketjuasi, Niilo, ja sitä että minä antaisin sen sinulle takaisin… Ja nyt kun hänen tomunsa on jo ehtinyt maassa lahota, ja minä itse olen haudan partaalla, vasta nyt minä astun alttarin eteen sitä pyyntöä täyttämään!"
Hän ojensi kätensä ylöspäin, mutta hänen kasvonsa säteilivät kauniimmin kuin milloinkaan, kun hän nyt kerran oli jalosti päättänyt voittaa itsensä.
"Tuohon!" jatkoi hän vieden Niiloa ristiin päin, "tuohon koverrutti hän komeron, että siihen kätkisin varastetun tavarani, kunnes voisin täyttää voittoni oman turhuuteni yli ja pääsisin varmuuteen siitä, että todella tahdoin antaa sen sinulle… Hänen rukouksensa, hänen lämmin luottamuksensa minun kykyyni herätti minut… sinä, Niilo, sinä itse ojensit sitten kuningattarelleni kätesi hänen käännytystyössään. Voimasi, jolla kannoit onnettomuutesi kovimman iskun aina pysyen ritarivalassasi, se häikäisevä valo, jossa näin sinut aikoessani juuri tehdä sydämeesi parantumattoman haavan antamalla sydämesi lemmityn toiselle, — se antoi minulle voimaa täyttää rakkauden hiljaisen rukouksen. Ennenkuin vein sinut ja Briitan morsiustuoliin, olin vapauttanut itseni tuosta hirveästä taikakalusta! — Silloin tapahtui myöskin heti Strengnäsin onnettomuus ja minä menetin kruununi, ikäänkuin varmistamaan minua siitä, että olin suuren aarteen hukannut."
Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin, ja katse synkistyi. Elävästi valtasivat nämä onnettomuuden muistot hänen mielensä. Hän jatkoi kuitenkin edelleen katsoen ristiä:
"Silloin rohkeuteni petti… Olin varmasti päättänyt ottaa uudelleen korun haltuuni ja sitoa sillä onnen itseeni, niinpian kuin pääsisin linnan muurien sisälle taas… Se oli kova taistelu, kovempi kuin se, joka Mälarin jäällä minua odotti. Näin toisaalla ylvään vihamieheni, toisaalla rukoilevan kuningattareni, edellinen kehotti minua ottamaan, jälkimmäinen ainiaaksi sysäämään luotani tuon paholaisen kalun… Minä voitin taistelussa, Niilo! Ja siitä kenties sain rohkeutta, — tarkoitan sitä rohkeutta ja voimaa, jota mies tarvitsee kestääkseen sortumatta, riemullisena senkin, että kaikki elämän onni pettää… Sain voimaa kohdata sinua sanoakseni sinulle totuuden, Niilo…! Mutta voi, kuinka tämäkin sydämeni salaisin toivo joutui vielä kovalle koetukselle. Tulin takaisin ja kannoin vielä kerran Ruotsin kruunua, mutta sinua en nähnyt, Niilo… ja minulle sanottiin, että olit tullut vihamieheksenikin. Syyt olivat näennäisesti sinua vastaan, mutta minä en voinut sinua syyttää… Silloin tulit luokseni, kun olin maanpakolaisena Raseporissa! Olisin silloin voinut avata sydämeni sinulle, mutta sitä en tehnyt. Varjo entistä ylpeyttäni sen vaikutti. Ajattelin myöskin, että sinä olit sortunut alas siitä korkeudesta, jossa olit siihen asti ollut minun silmissäni. Voima puuttui minulta taas… — Nyt sinä olet laskenut valtakunnan minun jalkojeni juureen… ja nyt minä olen täyttänyt omantuntoni käskyn ja kuningattareni rukouksen. Ja nyt kysyn sinulta, voitko antaa minulle anteeksi, Niilo?"
Niilo oli mitä syvimmän liikutuksen vallassa, kyyneleet valuivat pitkin hänen miehekkäitä poskiaan.
"Jos voisitte katsoa sydämeeni, Kaarlo-kuningas, niin näkisitte, minkä ilon täydellisyyden sananne ovat minulle antaneet! Varmaan on tämä elämäni onnekkain hetki!"
Ja kuningas levitti kätensä sulkien jalon ritarin rintaansa vasten, vaikka hän oli itsekin niin liikutettu, että Niilo sai melkein kannattaa häntä.
Mutta Briita seisoi kuningatarvainajan lähettiläänä vieressä, hän oli kuin sovinnon hiljainen enkeli siinä kiittäen hartaasti Jumalan äitiä siitä ilosta, jonka hän oli tänä hetkenä heille suonut.
Sitten kuningas astui kiven ääreen, johon risti oli piirretty, nosti sen hiljaa komerostaan ja asetti sen seinää vasten maahan.