Niilo ymmärsi, että hän aikoi ottaa kaulaketjun esille antaakseen sen hänelle takaisin. Hänkin oli ankarassa jännitystilassa; kaikki ne muistot, joita tämä kaulaketju johti hänen mieleensä, valtasivat kokonaan hänen mielensä. Hän muisti äitiään kuolinvuoteella ja yötä Silfverhättanissa, hän muisti matkaa Hirvellä ja harmaata haukkaa, joka lopuksi pani hänen oman päätöksensä täytäntöön vieden kaulaketjun pois. Samalla kuvasteli hänelle myöskin viheriän ritarin hymyilevä kuva yli-inhimillisessä valossa. Hän kuuli hänen ainaisen rallatuksensa:
Lehmukset lehtii ja lehdet varisee,
Vaan maan päällä kukoistavat metsät.
Silloin vetäisi kuningas kätensä pois ja astahti askeleen taaksepäin tuijottaen hengitystään pidättäen hurjasti ympärilleen.
"Jumalan nimessä, se on viety!" huudahti hän.
Mutta Niilo hymyili ja hänen hymynsä oli kuin sen jalon miehen luonteen kajastusta, jonka kuvan hän nyt näki selvemmin kuin milloinkaan.
"Toiveemme on siis täytetty, kuningas!" sanoi hän. "Ja pysyköön se turmion kapine tuomiopäivään asti kätkössä, missä lieneekin!"
Kuningas oli kuin kivettynyt. Hän puristi toista kättään kovasti rintaansa vasten ja hänen katseensa tirkisti jäykästi kiviliuskaa, johon risti oli uurrettu. Ritarin sanat eivät näyttäneet tunkeutuvan hänen tajuntaansa.
Mutta Briita astui hänen luokseen tarttuen hänen käteensä ja katsoen rukoilevasti häneen kuiskasi hiljaa:
"Unhotus on myöskin onni… Voi, en koskaan olisi uskonut, että tämä koru voisi synnyttää niin suuren onnen, kuin tämä. Älköön se milloinkaan tulko sinun näkyviisi, ei milloinkaan! Raskas oli koru sinulle, sukulaiseni, raskaampi kuningaskruunusi, jonka se sinulle tuotti; mutta siitä on nykyhetken onni syntynyt!"
Ja kuten Saulin levoton mieli tyyntyi Davidin harpun sävelistä, niin suli kuninkaankin sydän kauniin Briitan suloisista sanoista. Jäykkyys hävisi, katse lämpeni taas ja hän sulki lempeän lohduttajansa syliinsä.