Samassa äkkäsi hän tumman varjon nousevan ihan edestään ritarin vuoteen vierestä. Hän löi otsaansa ja astahti pari askelta takaisin, mutta säikäys hävisi kohta, ja leveä inhottava hymy levisi hänen huulilleen.
"Kuka olet, poika, ja mistä tulet?" kysyi hän.
"Olen herra Eerik Akselinpojan asepoika", vastasi Ingeborg arasti.
"Olen eksynyt pimeässä ja toivoin täältä saavani neuvoa tielle…"
"Tielle, mille tielle?"
"Ekolsundin tielle."
"Hm!… Sinä vingut niin hienosti, poika…!"
Mies meni heittämään hiukan viriä takkaan ja puhalsi sitä palamaan. Sitten hän tarttui Ingeborgin käteen vetäen häntä tulta kohden sekä katsoi niin tuikeasti häntä silmiin, ettei neito voinut sitä kestää.
"Eerik-herran asepoika!" mutisi mies. "Sormet maidosta ja kasvot… Ota lakki päästäsi, poika!"
Ingeborg ponnisti kaiken rohkeutensa ja levollisuutensa selviytyäkseen miehen tunkeilevaisuudelta ja epäluuloilta. Mutta hän älysi varsin hyvin, kuinka hyödytöntä tässä oli teeskennellä. Siksi hän nosti päätään ja lausui:
"En ole se, jolta näytän. Nimeäni en kuitenkaan sano, mutta tämän ritarin puolesta olen valmis uhraamaan henkeni. Ja hän tarvitsee nyt sellaista apua ja hoitoa, jota sinä et voi hänelle antaa!"