"Niin hän tarvitsee apua…!" virkkoi mies yhäti tirkistäen kuin ilves Ingeborgin kasvoihin. — Hän lisäsi kotvasen kuluttua: "Ja mitä muuta, arvoisa neiti, mitä arvelette?"
"Pelasta hänet, pelasta hänet, niin olen sinulle kiitollinen kaiken elinaikani?" huudahti Ingeborg katsoen rukoilevan katseen koko lumousvoimalla mieheen, joka puolestaan näytti taipuvaiselta kuuntelemaan hänen rukoustaan, niin julmalta kuin hän näyttikin.
"Ritarista teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi hän. "Hän näkee päivän taaskin, siitä olkaa varma! Heti päivän koittaessa minä lähden arkkipiispakaupunkiin katsomaan, eikö sieltä joutuisi joku yrttitaitoinen veli hänen avukseen."
Ingeborg ei tiennyt, mitä ajattelisi tästä miehestä, joka näytti niin äkkiä muuttaneen mieltään. Eikä hän kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että sama inhottava ilme yhä vieläkin oli hänen kasvoillaan. Hän tunsi suurta iloa tietäessään voivansa pelastaa ritarin, ja sittenkin häntä kammotti tuon pelastajan samea katse ja synkkä hymyily.
Mies istui hetkisen itsekseen miettien. Sitten hän taas katsoi Ingeborgiin alkaen varovaisesti kysellä häneltä, saadakseen ensi kysymyksiinsä tarkemman selon. Nähtävästi riippui Ingeborgin vastauksista enemmän, kuin hän itse silloin ymmärsi, vaikka hän tajusikin välttämättömäksi pitää salassa kaiken, mitä oli eilisiltaisella vaelluksellaan metsässä tullut tietämään. Se hänelle onnistuikin, ainakin sikäli, että mies jätti hänet enemmittä kysymyksittä rauhaan.
Mutta samalla kasvoi Ingeborgin itseensäluottamus. Hän rupesi nyt vuorostaan kyselemään mieheltä ritarista, miten hän oli tähän syrjäiseen metsäpirttiin joutunut, mistä hän oli saanut monet haavansa, kaksintaistelustako, vai oliko Niilo-herran ja arkkipiispan miesten välillä ollut ottelu äskettäin, — kaikki senlaisia kysymyksiä, joiden tarkoitus oli uskottaa mieheen täyttä varmuutta. Ei ollut kuitenkaan helppoa päästä selville siitä, sillä niin kekseliäs kuin neidon mieli olikin, puuttui häneltä kuitenkin tässä tarvittavaa kokemusta ja ihmistuntemusta.
Yhtäkkiä mies silmäsi häntä niin pistävän palavasti, että hänen verensä aivan hyytyi.
"Mitä olisitte tehnyt, neito", sanoi hän, "jos minä olisin ollut ritarin vihollinen enkä hänen ystävänsä, ja jos olisin hänet surmannut tuolla, jossa hän nyt makaa saamatonna vallassani?"
Mutta tyttöraiska jaksoi säilyttää malttinsa. "Surmannut?" kysyi hän hymyillen. "Surmannutko?… Kuinka voit sitä kysyä?"
"Missä silmänne sitten olivat, hyvä neiti, kun ette nähnyt, että kirveeni oli kohollaan hänen päänsä yli?"