Tähän kysymykseen ei olisi ollut helppo vastata, mutta Ingeborg pääsi siitä, sillä ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi muuan varsin vähäpätöisen näköinen mies. Hänen yllään oli avara matkaviitta ja päässään leveälierinen hattu, molemmat sitä mallia ja väriä, jota tuomioherrat siihen aikaan käyttivät. Hänen kasvonsa olivat lempeät ja vakavat ja niitä valaisi viisas silmäpari.
Hän tuli miehen juuri lausuessa viimeisiä sanojaan, ja tavallinen tervehdys kuoli silloin hänen huulilleen ja hän katsahti äkkiä ympäri huoneen, joka nyt oli kokonaan valaistu.
"Jumala paratkoon, hyvä ystävä, luulin rauhan majaan astuvani ja saankin samassa kuulla sanoja, joita rosvo kyllä voi lausua, mutta ei rehellinen talonpoika!" virkkoi matkustaja jääden ovelle seisomaan.
"Monipa kulkee tänä yönä Vårdsätran metsän halki, huomaan", vastasi puhuteltu, "koska tekin, hurskas herra, siellä matkustatte… Ellen väärin näe, olette herra Eerik Olavinpoika?"
"Hyvä, hyvä, olet oikeassa, olen kaniikki Eerik Olavinpoika ja matkalla olen Godtsundaan, jonne luulin saavani opasta… Mutta tänne näyttää hyvä Jumala itse ohjanneen askeleeni, koska…"
"Niin, kuten sanotte, arvoisa herra!… Pyhä Eerik-kuningas ei olisi voinut sopivammin tuoda teitä hänen luokseen, kuin olette nyt itse tullut. Tämä ritari… te tunnette hänet erittäin hyvin, hän on herra Steen Sture!…"
Tuomioherra viskasi viitan ja hatun pois ja riensi ritarin vuoteen ääreen, alkaen heti tarkasti tutkia häntä. Mies kertoi hänelle silloin samaa kuin Ingeborgillekin, joka kertomus oli muuten melkein yhtäpitävä totuuden kanssa.
"Hetkemme ovat kalliit, hyvä mies", sanoi Erik Olavinpoika nousten seisoalleen, "ne ovat kalliit…! Nyt täytyy heti viedä kaupunkiin sana… Odotan täällä, kunnes palaat, ellei toista sananviejää saavu, mutta niin uljaan ritarin tähden uhrannee joka Ruotsin mies kernaasti yhden yön…"
Synkkä mies heitti epäluuloisen katseen pieneen tuomioherraan.
"Luulen sentään", sanoi hän, "että te teette vaaran suuremmaksi kuin se onkaan!"