"Herramme kalliin veren nimessä!" huudahti kaniikki silloin sangen tulisesti, "sanon sinulle, ettei ole hetkeäkään hukattavana…!"
Hän antoi sitten miehelle lähempiä ohjeita, mihin hän saisi kääntyä
Upsalassa saadakseen, mitä tarvittiin. Silloin tämä päätti lähteä.
Mutta päästyään paraiksi ulos riensi hän sukkelaan tuvan katolle ja
katseli luukusta sisään.
Kun tuvassa oli kaikki rauhallista, niin hän juoksi jättiläisaskelin rantaan, jossa vene oli. Tämä oli sillä välin siirtynyt paikaltaan, niin että kesti kotvasen, ennenkuin hän sen löysi. Mutta venemies oli siellä yhä odottamassa. Hän sai nyt toimekseen kaniikin antaman asian, ja vene rupesi heti kiitämään virtaa ylöspäin.
Murhaaja taasen kiiruhti samaa tietä takaisin, mutta kulki nyt niin hiljaa, ettei pieninkään ääni ilmoittanut hänen tuloaan tuvassa olijoille. Taaskin hän tirkisteli kattoluukusta tupaan.
Mitä hän nyt siellä näki, saattoi hänet päättämään pysyä paikallaan, kunnes se puhe oli loppunut, jota hän nyt sieltä kuuli.
Ingeborg makasi kaniikin edessä ojentaen rukoillen käsiään häntä kohden, ja tämä istui kuunnellen tarkkaavaisesti neidon sanoja. Se ei ollutkaan mitään vähempää kuin täysi selonteko eilispäivän tapahtumista, aina siitä hetkestä asti, jona Ingeborg istuutui hiekkaharjulle Upsalan edustalla.
Koko heidän rikollinen suunnitelmansa oli siis täydellisesti tunnettu. Murhaaja kiristeli hampaitaan vihasta ja kiukusta, mutta jäi vielä tuvan katolle. Vielä oli paljon tärkeätä kuultavaa hänelle.
Kaniikki ja neito neuvottelivat, kuinka pelastaisivat haavoitetun ritarin tuon julman konnan käsistä ja kuinka voisivat häntä parhaiten rangaista. Tässä ei siis ollut kysymys vaan siitä, kuinka hän saisi tarkoin mietityn tuumansa täytetyksi, vaan siitä suorastaan, kuinka hän voisi itse pelastaa nahkansa. Kaniikki päätti lähteä seuraavana päivänä itse kaupunkiin saatuaan ensiksi ritarin hyvin hoidetuksi. Siellä hän ilmoittaisi kaikki tyyni Niilo Sturelle, ja tulisi sitten tarpeeksi paljon väen kera heti tänne takaisin ottamaan pahantekijän kiinni ja viemään Steen-herran ja Ingeborgin muassaan kaupunkiin takaisin.
He raukat eivät aavistaneet, että heidän joka sanansa oli myöskin sanana heidän omassa kuolemantuomiossaan. Mutta tuomari, murhaaja oli viekas mies. Hän olisi voinut mennä tupaan ja lähettää kirveellään heidät toisen toisensa perään ijankaikkisuuteen; mutta niin hän ei tehnyt. Hän tahtoi asettaa tämänkin teon itselleen niin edulliseen valoon kuin mahdollista, syystä että hän joko oli luonnostaan laskeva ja varovainen tahi että häneen oli lapsuudestaan juurtunut käsitys siitä, kuinka vaarallista oli satuttaa kättänsä niin korkeaan herraan kuin tuomiokapitulin jäseneen, varsinkin kun tämä kuului vielä itse arkkipiispan tuomiokirkkoon.
Hän teki äkkiä päätöksensä, tapa vaan, miten sen täytäntöön panisi, oli hänelle vielä hämäränä, kun hän laskeusi katolta maahan ja astui tupaan.