Valju murhamies seisahtui kuin salaman lyömänä. Hän ei voinut kääntää katsettaan tuosta loistavasta pisteestä. Oli hänen onnensa, että muutamat katajapensaat suojasivat häntä; muuten olisi hänen käytöksensä ehdottomasti herättänyt ratsumiehessä kummastusta. Rääkkyvä korppi, joka lensi Siggen pään yli, herätti hänet horroksestaan ja sai hänet kiireesti jättämään vaarallisen ha'an ja pujahtamaan metsään.
Brodde siinä ratsasti mäen syrjässä. Sigge tunsi hänet mainiosti, ja hän joutui melkein houreenkaltaiseen jännitykseen ajatellessaan, että taaskin joutuisi tuon miehen kanssa tappiolle. Viimeinenkin epäilys, jos sitä enää olikaan, katosi hänestä. Hän riensi kaksinkertaisin voimin eteenpäin.
Siten pääsi hän pian kaniikin rinnalle. Tämä oli saapunut erääseen paikkaan, johon oli vettä kokoontunut hyvänlaiseksi allikoksi. Hän oli turhaan yrittänyt käydä sen ympäri, ja nyt hän koetti hyppiä suoraan sen yli kiveltä kivelle. Siggen kiivas juoksu kuusten ja mäntyjen välitse synnytti jonkinlaista melua, mikä saattoi hänen katsomaan ylös. Hän säikähti suuresti havaittuaan miehen, vaikka hän aluksi petti itseään sillä luulolla, että mies voisi auttaa häntä.
"Rakas!" sanoi hän, "tuletpa kuin Herran lähettämänä!… autappa minua yli!"
"Ja palasen tuollekin puolen!" kähisi Sigge iskien mitään pahaa aavistamatonta kaniikkia kylkeen.
Tämä huudahti ja vaipui mättäälle. Vielä kerran nosti murhaaja miekkansa täyttääkseen tekonsa, mutta samassa kuului ilmasta suhina ihan hänen takaansa, muuan kuusenlatva lennähti hänen hartiotaan vasten ja lyhyt sotatappara, joita ratsumiehetkin väliin pitivät vyössään, lensi aivan hänen päänsä yli, vieden hänen päähineensä. Jos Sigge olisi pitänyt päätään pariakin tuumaa korkeammalla, niin olisi hänen viime hetkensä ollut ehdottomasti käsissä. Kirves putosi lammikkoon hänen eteensä räiskyttäen lokaa ja mutaa sekä hänen että kaniikin yli.
Korppi, jonka vaakkuminen herätti murhaajan siitä horroksesta, johon ratsastajan näkeminen hänet pani, oli herättänyt tämänkin huomiota, ja niin sukkelaan kuin Sigge koettikin piiloutua, ei se sittenkään onnistunut. Hänen nopea pakonsa päinvastoin juuri herätti Brodden epäluuloja ja sai hänet viipymättä tekemään päätöksensä.
Hän oli veranleikkaajan kertomuksen nojalla kierrellyt koko päivän seudulla Svante-herraa etsimässä, saamatta pienintäkään varmistumista siihen, mitä tuo suuresti epäiltävä Lukas-mestari oli kertonut. Tosin oli Flottsundinkin venemies puhunut samaa, että ritari oli nimittäin viety siitä yli ja kuletettu sisämaahan päin, mutta tuli hän mihin taloon tahansa, niin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt häntä. Brodde katsoi vihdoin etsimisen turhaksi ja päätti kääntyä takaisin täysin vakuutettuna siitä, että haavoitettu ritari oli viety joko meritietä pois, tahi että veranleikkaaja oli tahallaan pettänyt Niilo-herraa ja häntä.
Näitä miettiessään äkkäsi hän korpin, ja hänen terävä silmänsä huomasi heti tuon tumman varjon kentän toisella puolen. Hän kannusti hevostaan ja ajoi hurjassa laukassa kentän yli. Metsikössä estivät tiheät pensaat ja oksat jonkunverran hänen kulkuaan, mutta hän tuli sentään siksi ajoissa perille, että ehti nähdä murhaajan tumman säilän välähtävän ilta-auringon hohteessa ja myöskin kaniikin kaatuvan mättäälle.
Silloin sieppasi hän nopeasti kirveen vyöstään ja heitti sen voimakkaasti murhaajaa kohden. Samassa oli hän itsekin perillä.