Murhaaja kääntyi äkkiä ympäri, mutta hänen kasvonsa olivat ihan mudan peitossa, niin ettei häntä voinut tuntea, eikä hän antanut viholliselleen aikaa kysellä tai hyökätä, vaan pakeni hämmästyttävän nopeasti metsään.
Brodde huomasi heti mahdottomaksi ajaa häntä takaa, jos kerran mieli pelastaa haavoitetun, joka oli vyörähtänyt alas pehmeältä, liukkaalta mättäältä ja värjäsi nyt verellään lammikon vettä. Hän nousi senvuoksi alas ratsultaan ja astui onnettoman ääreen, jonka hän nosti huolellisesti lätäköstä kuivalle maalle.
Varovasti avasi hän haavoitetun avaran matkaviitan tutkiakseen haavaa, mutta otettuaan hänen päästään pois hänen vesimärän hattunsa, jonka leveät lierit olivat kokonaan peittäneet hänen kasvojaan, löi hän hämmästyksestä käsiään yhteen, ja pieni ilonsäkene välähti hänen vihaa ja surua osoittavista kasvoista.
Hän tunsi heti uljaan Eerik Olavinpojan, joka oli kerran pelastanut hänet kauheasta vankeudesta — josta hän ei milloinkaan olisi elävänä päässyt ilman hänen avuttaan. Hänen mieleensä kuvastui täydessä elävyydessään se hetki, jona sieluntuskat ja muut suuret kärsimykset äkkiä muuttuivat valoksi ja vapaudeksi, ja kesken suurta harmiaan siitä, että katala murhaaja oli karttanut koston, tunsi hän sydämessään ihanaa kiitollisuutta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä kohtaan, jotka olivat johtaneet hänen askeleensa hänen jalon pelastajansa luokse.
Kahdistetulla innolla rupesi hän nyt häntä hoitamaan. Hän koki parhaansa mukaan sitoa ammottavan haavan ja ehkäistä verenvuotoa. Sitten hän nosti yhä vielä tiedottoman kaniikin syliinsä ja kantoi häntä rantaa kohden, jossa toivoi pian löytävänsä Flottsundin lauttauspaikan, jonka tiesi olevan lähistöllä. Hevostaan talutti hän suitsista perässään.
* * * * *
Ruumiiltaan väsyneenä ja uupuneena sekä mitä tuskallisimman levottomuuden rasittamana istui Ingeborg Steen Sturen vieressä Vårdsätrametsän tuvassa. Hän ei huomannut, kuinka ruumiin voimat ikäänkuin pisaroittain haihtuivat, samalla kuin sielu ylen jännittyneenä taisteli epätoivoista taistelua estääkseen raukeavaa toivoa katoomasta.
Hurskas kaniikki oli ollut kovin huolestuneen näköinen katsoessaan ja tarkastaessaan hänen lemmittynsä haavoja, ja hänen jäähyväiskatseessaan oli Ingeborg huomannut toivotonta tuskaa, vaikka tuo jalo mies koettikin antaa hänelle rohkeutta ja luottamusta. Sepä juuri katkaisikin kuin kirveen iskulla hänen toiveittensa haahdesta viimeisen ankkuriketjun. Häneltä meni toivo.
Hänen ajatuksensa harhailivat avuttomina onnettomuuksien myrskyssä. Yön pimeys ympäröi hänet, hänen korvansa humisivat, hänen ruumistaan värisytti jäinen kylmyys, ja hän vaipui uinailevaan tilaan. Hänen henkensä levitti utuiset siipensä antaen hänen ajatella ja puhua, nähdä ja toimia, mutta kaikki tämä tapahtui kuin unessa.
Hän istui pitäen ritarin kättä omassaan, ja hänen puoleksi sulkeutuneet silmänsä katselivat sairaan uljasta päätä.