Tämä lausui kuiskaten neidon nimeä, ja hänen äänensä näytti ehtivän tämän sieluun, sillä hänen huulilleen ilmestyi vieno hymy.
Mistähän saapi sielu tuon ihmetyttävän taidon loihtia kesken suurinten kipujen, kesken tukahuttavain tuskien taivaallisen onnen ja ylevimmän kauneuden kuvia? Onkohan se vaan tehotonten haaveitten leikkiä vai onko se heikkoa kajastusta siitä kalkista, jonka enkeli toi lohdutukseksi Getsemaneen?
Neidon sieluun ilmestyi äkkiä valo, ikäänkuin päivän ensimmäinen säde mustan yön perästä. Hän näki vihannan niityn reunalla ritarinsa seisovan nuoruutensa täydessä kukoistuksessa ja viittaavan hänelle ja kuiskaavan hymyhuulin hänen nimeään.
"Täällä ovat häämme!" luuli neito kuulevansa hänen lausuvan, ja kesäinen tuuli hengähteli kukkain yli, ja meren kirkkaat aaltoset valuivat hiljalleen rantaan, ja kaikki oli hymyilevää, kaikki oli suloa täynnä.
Hän muisti tällä hetkellä kaikki ne kerrat, jotka kohtalo oli heidän suonut toisiaan kohdata, kaikki ne sanat, joita he olivat keskenään vaihettaneet. Tämä kaikki sekä muisto neitseellisen sydämensä surusta, kun luuli työntäneensä onnen luotaan, ja nyt taasen varma tietoisuus siitä, että oli sen uudestaan saavuttanut — se vuodatti nyt hänen sieluunsa sanomattoman onnen tunteen. Mutta se kieli, jonka väräjämisestä koko tämä ajatuskudos syntyi, oli nyt yksinkertaisena ja selvänä hänen nähtävissään ja se soi nyt niin täyteläisenä, vaikka ne näppäykset, jotka sen panivat liikkeesen, seurasivatkin harvaan toisiaan. Hänen aatoksensa siirtyivät panttileikistä Nyköpingin häissä Päivänsäde-neitoon, siitä kukan kuvalliseen koristeeseen, joka oli käynyt hänelle niin kalliiksi, kun hän oli kohdannut ritarin Vesteråsissa ja kuullut hänen sanovan säilyttävänsä sitä lippaassaan ja katselevansa sitä ainoastaan sielunsa sunnuntaipäivinä kuin ihmeitä tekevää pyhäinkuvaa — nämä ajatukset loihtivat hänen ympärilleen taikamaailman, kestettyjen kärsimysten palkan.
"Nyt tulee Päivänsäteen koriste kypärini kaunistukseksi!" — kuuli hän ritarin lausuvan. Neito kosketti kädellään kaulaansa, ikäänkuin ottaakseen ketjun, johon kukallinen kultakoriste oli kiinnitetty.
Mutta käsi ei löytänytkään, mitä etsi. Se vaipui hervotonna alas pysähtyen pienelle helmikoristeiselle laukulle, joka riippui asepoikamekon alta, ja jossa hän oli kantanut ja yhä kantoi sitä kaulaketjua, jonka oli löytänyt Tukholman linnan maanalaisesta vankikopista. Hän oli edellisten päiväin levottomuuden ja sen valtaavan surun vuoksi, joka syntyi hänessä, kun hän huomasi ritarin todellakin häntä rakastavan, melkein unhottanut tuon kalliin koristeen, joten se oli saanut jäädä ensimmäiseen säilypaikkaansa.
Nyt hänen kätensä koski ketjua ja samassa hänen mielialansa hämmeni; hänen muistinsa riitti ainoastaan siihen, että hän pani tämän ketjun edellisen sijaan.
Hän nosti taasen vapisevan kätensä ja ripusti Niilo Sturen onnenketjun
Steen Sturen kaulaan.
"Minä annan sinulle pantinlunastajan palkan!" kuiskasi hän painaen suudelman ritarin kalpeille huulille.