Se oli kultainen kaulaketju, jota Sigge ei ollut ennen huomannut. Yöllä, kun hän kantoi ritarin järvelle, oli se solahtanut avatun ihokkaan alle, ja matkalla ei ollut sattunut mitään aihetta riisua haavoitettua, mikä olisi saattanut hänen huomaamaan korun. Mutta kun Sigge pysyi päätöksessään saada vankinsa terveeksi ja kun hän ei mitään tiennyt tämän korun ominaisuuksista, oli hänen helppo älytä, että hyöty ritarin pelastamisesta tulisi suuremmaksi, ellei hänen kalleuksistaan mitään ryöstettäisi; silloinhan hänen hyviin aikomuksiinsa paljon enemmän luotettaisiin. Sitäpaitsi oli koru hyvässä säilyssä nyt, voihan Sigge sen aina saada käsiinsä, jos uudet aikeet niin vaativat. Hän noudatti siis äitinsä tahtoa ja uudisti kysymyksensä.
"Niin luulen", sanoi vanhus, "että ellei odottamatonta tapahdu, on yrttiliemi pahan voittava!"
"Sitten voin huoletta lähteä täältä?"
Eukko nyökkäsi myöntävästi ja kysyi, kauanko poikansa aikoi viipyä, vaan tämä ei voinut siihen vastausta antaa. Voi kestää kauankin, mutta kenties hän palaisi piankin. Hän lähti. Ensiksi hän meni Tukholmaan, jossa toivoi tapaavansa arkkipiispan. Mutta hän ei päässyt Almarestäkiä kauemmaksi, ennenkuin tapasi Flottsundin venemiehen, joka kertoi hänelle arkkipiispan paosta ja Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta valtakuntaan.
Sigge jäi tyrmistyneenä seisomaan, ja hänen epätietoisuutensa siitä, mitä nyt olisi tehtävä, lisääntyi yhä, kun hän sai kuulla Salestan linnan ja sen mukana David Pentinpojan ja samalla tuon valepukuisen neidon joutuneen Niilo Sturen käsiin. Ja neitohan tiesi hänen salaisuutensa. Mutta venemiehellä oli vieläkin yksi tieto, joka kerrassaan masensi hänet. Kaniikki, Eerik Olavinpoika, ei ollutkaan kuollut, vaan eräs Niilo Sturen miehistä oli hänet pelastanut ja löytänyt vielä Siggen tuvankin Vårdsätrametsässä.
"Missä se mies nyt on?" kysyi Sigge ensiksi, kun mies oli ehtinyt päättää kertomuksensa.
"Hän kulkee ympäri näitä seutuja kysellen Steen-herraa!" vastasi mies.
"Kyselköön vaan. Luulen, että hän piankin siihen väsyy…! Mutta neito…?"
Hän ei lausunut ajatustaan, vaan silitti partaansa, jääden miettivään asentoon.
"Neito istuu Vesteråsissa Niilo-herran luona", sanoi venemies ja kertoi vielä, kuinka ritarin asemiehet olivat ajaneet häntä takaa, kunnes hänet oli vihdoin enemmän kuolleena kuin elävänä viety ritarin luo. "He sanovat", lisäsi hän, "että se oli joesta noussut vedenhaltija, mutta minäpä tiedän, mikä hän oli…"