Hän olisi voinut jatkaa vielä kauvankin juttuaan Siggen keskeyttämättä. Tämän suunnitelmat olivat äskeisten tapausten kautta aivan pois teloiltaan joutuneet, melkeinpä kokonaan tyhjiksi tehdyt. Ja hän oli ollut asiansa puolesta niin varma, hänhän oli kuin pitänyt kohtaloaan omassa kädessään, kaikki oli niin varmaa ja lujaa kuin kovin piikivi. Mutta nyt oli kaikki mennyttä, kivi oli yhtäkkiä tomuksi rauennut.
Yksi seikka tuli hänelle heti valtaavan kirkkaaksi: oli välttämätöntä tulla taasen ihan yksinään salaisuuttensa herraksi, ja sitä varten oli ensiksi neidon elämä sammutettava. Vesteråsiin tuli hänen siis lähteä. Tänä hetkenä tämä ajatus nieli kaikki muut; hän jätti venemiehen, kyselemättä häneltä sen enempää ja antamatta hänelle mitään käskyjä. Hän ei edes puhunut mitään kaniikista ja Broddesta.
Vesteråsissa asui hän enimmäkseen Mustaveljesten luostarissa, jossa oli munkkina eräs hänen sukulaisensa, joka oli jo monesti häntä auttanut, viimeksi silloin, kun hän otti David Pentinpojan kanssa edellisenä jouluna vangiksi Niilo-herran, tämän juodessa jouluoluttaan Svärdsjön pappilassa.
Tyhjiin raukesivat kuitenkin kaikki hänen yrityksensä päästä lähempään yhteyteen linnanväen kanssa, vielä vaikeampaa oli tietysti neidon tapaaminen. Hän kuuli tosin kerrottavan, että hän oli lumottu tyttö, jonka Niilo-herra oli pelastanut peikon vallasta, mutta että hän oli vieläkin niin taikojen siteissä, ettei hän voinut puhua, eikä nauraa; mutta hänen luoksensa pääsy jäi Siggelle mahdottomaksi. Linnan portteja vartioitiin alinomaa, ja hän tunsi liian hyvin Niilo Sturen miesten luotettavuuden koettaakseenkaan heitä pettää. Niilo-herra oli tosin itse Örebrossa, mutta siitä huolimatta oli linna sulettu ja vartioitu, ikäänkuin hän olisi ollut läsnä.
Niin kului päiviä ja viikkoja. Niilo Sture tuli tuoden herra Eerik Niilonpojan vankina mukanaan. Hän läksi taas pois vaimoineen ja lapsineen, Tukholmaan, sanottiin, kuninkaan luo, joka oli nyt saapunut ja tahtoi palkita uskollista ritaria, ja Sigge istui yhäti sukulaisensa luona luostarikammiossa, miettien kuinka pääsisi aikomustensa perille.
Hänellä oli hyvää aikaa parsiakseen vanhan verkkonsa tarpeen mukaan ja solmitakseen ja alkaakseen uudestaan, Hän piti lujasti kiinni siitä toivosta, että arkkipiispa vielä tulisi takaisin, ja siksi tahtoi hän saada kudoksensa valmiiksi, niin että hänen tekoaan ylistettäisiin ympäri maan ja ettei arkkipiispa myöskään voisi kieltää häneltä luvattua palkintoa. Muutamana päivänä kerrottiin arkkipiispan olleen matkalla Tanskaan, mutta sitten palanneen ja asettuneen Borgholmin linnaan. Tämä tieto ei aluksi vaikuttanut Siggeen juuri mitään, mutta seuraavina päivinä palasi ajatus yhä uudestaan, ja lopuksi hänessä syntyi päätös itse lähteä Borgholmiin esittämään tuumaansa arkkipiispalle. Tämän päätöksen syntymiseen vaikuttivat paljon eräät seikat, jotka tapahtuivat linnassa pian Niilo Sturen Tukholmasta palaamisen jälkeen.
Eräänä kauniina päivänä tuli Olli Råd aseellisia miehiä mukanaan linnaan, ja Sigge oli paikallaan vaanimassa tilaisuutta päästäkseen sisään. Tuo vanha asemies saapui aamupäivällä, mutta vielä lyhyen päivän päätyttyäkin, kun tulet linnassa sytytettiin, oli hän siellä. Silloin avattiin portit yhtäkkiä, ja soihtukulkue liikkui linnansillan yli. Ensiksi tuli kaksi asemiestä, sitten tuli Niilo-herra itse ja Olli Råd; mutta heidän välissään ratsasti mustalla hevosella eräs kevyt haamu, joka näytti enemmän henkiolennolta kuin ihmiseltä.
Soihtujen valossa tunsi Sigge heti hänen hienot, kalmankalpeat kasvonsa. Se oli sama neito, jonka hän tahtoi kaivaa mustaan multaan, neito, joka ei puhunut eikä nauranut. Sigge tarttui vaistomaisesti lyhyeen kirveeseensä, joka aina riippui vyössä hänen munkkikaapunsa alla. Siksi oli hänellä kuitenkin kylmäverisyyttä, että älysi tuiki mahdottomaksi tässä panna kuolemantuomiota täytäntöön, jos kerran tahtoi edelleenkin pyrkiä suuruuteen ja kunniaan.
Saatto ratsasti vitkaan sillan yli ja sitten katua pitkin rantaan. Siellä oli alus, johon Olli Råd katosi neidon ja moniaitten miesten kera. Laiva nosti heti purjeet ja läksi matkaan, mutta mihin, sitä ei kukaan tiennyt.
Tämä näky ratkaisi Siggen epäröinnin. Hän ymmärsi hyvin ettei neidosta ollut mitään vaaraa, niinkauan kuin hän oli puhumatta, nauramatta. Sigge oli saanut hänet vaikenemaan, vuodattamatta yhtään veripisaraa; hän oli kuollut olematta kuollut. Tämä raaka mies voi tuskin parempaa toivoa, ja hän riemuitsi sydämessään neidon lumouksesta. Tätä seikkaa hänen ei siis nyt tarvinnut pelätä, vaan hän voi vapaasti omistaa ajatuksensa tärkeämmille tuumilleen, ja siksi hänkin läksi jo seuraavana päivänä Vesteråsista.