He kulkivat kappaleen ketään kohtaamatta, mutta pistäytyessään erään niemen ohi, näkivät he erään toisen venheen tulevan kaupunkia kohden. He jäivät odottamaan, ja silloin nousi vieraan veneen perästä eräs mies seisoalleen ja huusi hyvällä ruotsinkielellä:
"Kuulkaa, hyvät miehet… onko selvä kaupungissa?"
Se oli Olavi Ingenpoika, joka oli lähtenyt viemään kirjeitä Kaarlo-kuninkaalle. Pentti-ukko tunsi hänet hyvin ja vastasi, että leiriin sopii hyvin tulla, sekä kysyi samalla, minkä vastauksen hän toi kuninkaalta.
"Souda vähän kauemmas, niin näet vastauksen!" huusi venemies lähtein kaupunkiin päin. Hieman mietittyään läksi ukko poikineen vastaiseen suuntaan. Sillä Kaarlo-kuninkaan laivastohan siellä nyt ainakin oli.
Soudettuaan kotvasen ja kulkien paljoa joutuimmin kuin äsken, koska he nyt kulkivat niemenkärjestä niemenkärkeen, näkivät he vihdoinkin laivaston — alus aluksen vieressä, suuria, komeita laivoja — mutta Dannebrogia ei missään näkynyt.
"Souda reippaasti, Lassi", sanoi ukko kun poika lepuutti airoja katsoessaan laivoja, "jos se on kuningas, niin on hauska nähdä, miltä hän nyt näyttää."
Poika sousi, ja vene viilsi terävästi aaltoja. Tultuaan ensimmäisen laivan ääreen, hiljensivät he vauhtiaan ja katsoivat sen korkeille reunoille sekä huusivat lopuksi, mutta eivät saaneet vastausta. He näkivät tosin rivin päitä tirkistelevän laidan yli, mutta ne olivat aivan outoja naamoja. He sousivat silloin pitkin laivan sivua ja kääntyivät sen perästä toista laivaa kohden; sielläkin he huusivat, mutta nytkään ei heidän huutonsa saanut enempää vaikutusta aikaan.
He tulivat kolmannelle.
"Onko kuningas mukana?" huusi Pentti-ukko.
Viipyi hetkisen. Pää tuli näkyviin, sitten toinen, sitten kolmas.
Laivalla syntyi liikettä, ja ukko toisti kovemmin kysymyksensä.