IV.
Kaarlo-kuninkaan palaaminen.
Kristian-kuningas koki mahdollisimman kauan puolustautua, sittenkuin taistelu Harakerin kirkolla oli näyttänyt hänelle hyökkäämisen mahdottomaksi. Hänen marskinsa, tanskalainen herra Klaus Rönnow ja ruotsalainen herra Ture Turenpoika (Bjelke), olivat silloin hänen toimeliaammat auttajansa. Mutta siltä nyt näytti, että onni oli hyljännyt Tanskan kuninkaan ja hänen miehensä. Juhannuksen aikana täytyi kuninkaan lähteä Tukholmasta ja purjehtia Tanskaan keräämään enemmän väkeä voidakseen paremmilla voimilla tulla takaisin.
Mutta talonpoikain joukko oli Tukholman ympärillä. Sen leiri oli molemmin puolin kaupunkia sekä Pohjois- että Etelämalmilla, viimemainitussa yhteinen pääleiri. Kaupunki ei ollut vielä antautunut, mutta päivä päivältä huomasivat äsken mainitut herrat, joiden hallussa linna oli, yhä selvemmin, etteivät sitä kauan voi pitää. Siellä oli, kuten kaikissa Ruotsin isommissa kaupungeissa joukko saksalaisia; puolet kaupungin neuvosmiehistä olivat niitä, ja sitäpaitsi oli niiden hallussa useita tuottavia kaupungin virkoja, kuten pormestarin-, kaupunginkirjurin- ja tullikirjurinvirat, joiden sekä rikkautensa avulla heillä oli suuri vaikutusvalta kaupungissa. Nämä saksalaiset juuri olivat muukalaiskuninkaan tukena ja linnanherrain luotettavimpina kannattajina. Mutta ruotsalainen väestö toivoi Kaarlo-kuningasta takaisin. Se talonpojista lähtenyt huuto, "ettei Ruotsi ole mikään päämieslääni eikä papintila, vaan kuningaskunta, ja on sinä pysyvä kuten ennenkin", — se huuto oli herättänyt kaikua kaupungissakin, ja talonpoikain leireissä oltiin varmoja, että jos kuningas palaisi, saisivat ruotsalaiset porvarit senverran aikaan, että kaupunki omasta ehdostaan avaisi porttinsa.
Kului kuitenkin kauan aikaa, ennenkuin kuninkaan takaisin kutsumisesta mitään tuli. Olikinhan selvää että arkkipiispan ystävät, vanhat unioonimiehet, tekisivät vastarintaa. Arkkipiispa oli tosin saattanut viimemainitut isänmaan asian puolelle saattaessaan heidät taistelemaan unioonikuningasta vastaan, mutta tietystikin he panivat kaikki voimansa liikkeelle estääkseen miehen palaamista, joka oli suuremmassa määrin arkkipiispan vihollinen kuin Kristian-kuningaskaan. Aluksi, niinkauan kuin Kettil-piispa ja hänen arvokkaimmat kannattajansa kulkivat maakunnissa kokoomassa vahviketta Tukholman edustalla majailevaan pääjoukkoon, ja vielä silloinkin, kun taistelu Mälarin ympärillä oli jo täydessä käynnissä, pysyi rahvas jokseenkin rauhallisena. Mutta kun Kristian-kuninkaan oli täytynyt lähteä Tukholmasta, uudistuivat kasvaneella voimalla huudot ruotsalaisen Kaarlo-kuninkaan takaisin kutsumisesta.
Nyt joutuivat arkkipiispan ystävät vaikeaan asemaan. Mutta Kettil-piispa teki asialle ratkaisun. Heinäkuussa laadittiin kaksi kirjettä, toinen kansalta, toinen herroilta, ja luotettava sanansaattaja lähetettiin Danzigiin viemään niitä Kaarlo-kuninkaan käsiin.
Kun piiritys ei oikeastaan ollut muuta kuin kaupungin sulettuna pitämistä, ja kun Kristian-kuninkaalla oli monta kannattajaa siellä täällä maassa, erittäinkin Länsigötanmaalla, läksi Kettil-piispa sinne, ja moni muukin herroista läksi leiristä. Talonpoikain leirissä odotettiin jännityksellä kuninkaan vastausta ja häntä itseään, sillä ei kukaan epäillyt, ettei hän tulisi. Kaupungissa, jossa vastakkaiset tunteet olivat aina rinnakkain, oli pelvon ja toivon tunnusmerkit selvästi huomattavissa. Linnassa sitävastoin oli pelkästään vastaisia toiveita kuin talonpoikaisleirissä. Ja kaikissa näissä paikoissa tähysteltiin, kun rupesi olemaan aika Kaarlon tulla, innokkaasti odotellen merelle päin. Linnassa toivottiin Tanskasta saapuvan aluksia tuoden vahviketta joukoille, malmeilla odotettiin Kaarlo-kuninkaan haaksien pistäyvän saariston solukoista näkyviin, ja kaupungissa olivat saksalaiset yhtä mieltä linnalaisten kanssa ja ruotsalaiset rahvaan kanssa.
Elokuun alussa, noin kuukautta myöhemmin kuin Kaarlo-kuninkaalle oli lähetetty mainitut kirjeet, tuli Tukholman saaristosta laivasto, joka asettui kaupungin edustalle ankkuriin. Linnassa laukaistiin kanuuna ilon merkiksi, ja sieltä levisi ilo kaupungin saksalaisiin porvareihin. Tulija oli Kristian-kuningas apujoukkoineen, siitä ei ollut mitään epäilystä. Linnasta oli huomattu Dannebrogin heiluvan, ja kaupungissa tiettiin, että erään sanantuojan oli onnistunut pujahtaa piirittäjäin välitse, ja hän oli vahvistanut tiedon, että tulija todella oli Kristian, niin että uusi päivä nyt muka koittaa heille.
Ja yhtä suuri kuin saksalaisten ilo oli ruotsalaisten suru ja harmi, ja heiltä se levisi piirittäjäin leiriin. Täältä riennettiin kukkuloille katsomaan saariston salmia ja väyliä.
Pentti-ukko oli eräs innokkaimpia saamaan selvää, miten saapuneen laivan laita oikeastaan oli. Hän astui veneeseen ottaen mukaansa yhden pojistaan ja sousi ulapalle. He kulkivat hyvin liki etelärantaa, etteivät suotta antautuisi vaaraan, jos laivasto olisikin Kristian-kuninkaan; he tahtoivat vaan nähdä Dannebrogin.